tiistai 27. syyskuuta 2016

Valmisteluja koulun tontin paaluttamiselle

24.9.

Ei tullut yhtä kuuma päivä kuin eilinen. Lähdimme Macleanin kanssa tontille, matkalla otettiin kyytiin kylänvanhin. Tarkoituksena oli kaivattaa kuopat rajapyykeille ja tehdä päätöksiä. Aamulla oli surveijari soittanut Macleanille, että he joutuvat siirtämään tuloaan vielä yhden päivän. Tontilla työnjako sujui Afrikkalaiseen tapaan. Muutaman miehen porukka olisi halunnut kaivaa kaikki kuopat, piti vähän järjestellä, koska naiset halusivat kaivaa yhden niistä. Paljon porua…tälläkin kertaa kyse on suomalisittain pienestä rahasummasta: eilen, soraa etsiessämme kaivettiin metrin syvyyteen, he määrittelivät hinnan 4000K (5 €) tänään kuoppa piti rajata suunnilleen puoleen metriin joka suuntaan, hintaan 2000K (2,5 €). Noita rahasummia jaetaan 4 – 8 ihmisen kesken…. Ja maa tontilla on kovaa, hakku ensimmäinen työkalu, sitten kuokalla loput, ei olis mitään hyötyä fiskarsin pistolapiosta, se ei kerta kaikkiaan sais tähän maahan aikaan kuin pienen naarmun. Iso aikuinen mies tai nainen lyö kuokalla olan takaa, silloin tapahtuu.

Tuosta maan kovuudesta on paljon enemmän hyötyä kuin haittaa, koska rakennusten pohjia ei tarvitse tampata tiiviiksi, kunhan huolehtii siitä, että sadekauden vesi ohjautuu talon ohi. Valtava säästö työmäärässä.

Nettisivullamme on linkki Francis Keren videoon, jossa hän on kuvannut talon rakentamista kylän voimin. Sieltä voi katsoa, miten nuoret miehet junttaavat savilattiaa kovaksi, sen jälkeen naiset taputtavat puupalikalla saven pinnan tasaiseksi ja samalla kivikovaksi, viimeisenä silauksena lattian pinta kiillotetaan. Savilattian huono puoli on, että se ei kestä kolhuja, eikä sitä voi pestä.

Harmi, että kuoppien määrässä tuli mulla sekaannus, oli jäänyt mielikuva, että niitä olis kaikkiaan viisi, joista eilen kaivoimme yhden, hiekkaa etsiessämme. Yksi naisporukka jäi nyt ilman työtä. Pahoittelut hyväksyttiin.

Kun työt oli tehty, kukaan ei valittanut hinnasta. Puhuimme tulevaisuudesta, eli siitä miksi käytämme betonitiiliä. Samalla esitin, että lähellä olevasta joesta voitas siirtää hiekkaa jo nyt turvaan sadekaudelta. Se hiekka, mitä eilen löysimme, sisältää savea, joka on pieninä kokkareina, eli hiekka täytyy seuloa ennen käyttöä. Tuota hieky paikallisia tiilentekijöinä.

Kylänvanhin oli seurannut sivusta torailua ennen töiden alkua, nyt hän sanoi ilmeisesti muutaman painavan sanan, puhui viitisen minuuttia, kaikki kuuntelivat hiljaa, hyväksyivät hänen mielipiteensä. Kun ikää on 75 vuotta, sana painaa, eikä kylänvanhimmaksi tulla noin vain. Hän ei tänään ollut vailla rahaa, eikä sitä jatkossa tulla antamaan ”pöydän alta”. Rajan vetäminen palkan ja hyväntekeväisyyden välille on hankalaa, tuosta asiasta vielä kiistellään, mutta Macleanin kanssa meillä on tuosta sama mielipide. Luultavasti meillä nyt on myös kyläpäälliköiden tuki

Lähdimme tontin läpi takaisin autolle, matkalla etsittiin paikka keittiölle, ruokailupaikalle, paikat opettajain asunnoille ylärinteestä, koska siellä on viileintä,
Jalkapallokenttäkin löysi tarpeeksi suuren alueen, ensimmäisen koulurakennuksen paikka katsottiin jo lopullisesti, suunniteltiin, miten se sijoitetaan; täytyy ottaa huomioon tuulen suunta, tuulta köytetään sisäilman viilentämiseen. Sovittiin myös, että jokainen tontille tuleva ottaa jatkossa mukaansa kiven. Niitä käytetään betonilattian alla, kivikasalle löytyi paikka. Maclean tallensi asioita muistiinsa.

Vielä keskustelu kylän ihmisten ja kylänvanhimman kanssa  alueelle menevästä tiestä. Siitä ei kuorma-auto pääsisi kulkemaan, koska ainakin kolme puuta oli tiellä, samoin alarinteessä jyrkkä kumpare, johon kuormuri jäisi mahastaan kiinni. Ratkaisut löydettiin, muutama oksa poikki, tiehen lisää yksi loiva mutka, kumpare työnnetään alarinteeseen.

Majapaikassani nuori mies tarjosi teetä, koska ruoka ei maistu keskellä päivää tuollaisessa helteessä. Puolipäivä, lähdimme Reginan äidin autolla, hänen vakiokuljettajansa ajaessa kohti Limbeä.  Matkasta meinasi tulla todella: ensin tuli vastaan nainen, joka osoittautui kuljettajan vaimoksi, sitten tuli vastaan nuori nainen, joka oli kokkopoikamme tyttöystävä. Kysyin matkakumppaneilta, että jos tarkoitus on pysähtyä jokaisen vastaan tulevan kauniin naisen kanssa juttelemaan, niin emme taida ehtiä Blantyreen ennen aamua      
Auton molemmat eturenkaat puhkesivat noin kahden kilometrin välein. Onneksi matkaa korjaamolle  oli vain parisen kilometriä, pari nuorta fillaritaksimiestä ilmestyi paikalle, renkaat toisen kyytiin, minut maksumiehenä toisen pyörän tarakalle. Renkaan paikkaus käsityökaluilla, kokeilkaapa joskus pumpata autonrengas täyteen. Eikä riitä yksi kerta, ensin pumpataan, etsitään reikä, ilmat pois, rengas pois vanteelta, paikkaus, takaisin vanteelle. Kun kyseessä on sisärenkaaton, niin joku voi ymmärtää, kuinka vaikeaa on saada ensimmäiset ilmalitrat pysymään sisällä… 2,5 tuntia. Kolme miestä, kaksi rengasta.

Saapuminen Limbiin (Limbe, pieni kaupunki Blantyresta 7 kilsaa etelään, 3 kilsaa majapaikkaani) kello kuusi illalla, patistin matkakumppanit valuutan kanssa syömään, tiesin, että majapaikastani ei löytyisi tarpeeksi tarjottavaa. Itse sain mahaan ruokaa. Kyytimies - ja matkalta mukaan poimittu sokea mies, kaikkien tuttu, menossa Blamtyreen – kääntyivät kaupunkiin, tarkoituksena palata Muonaan yön mittaan. Illalla tuli Macleanilta soitto, ovat yön jossain puolimatkassa, jatkavat aamulla, ongelmia auton loppuunkuluneiden renkaiden kanssa..

Huomenna on uusi päivä… oikeastaan tänään… kuuden tunnin yöuni takana, sunnuntai.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti