Pirkon 2. kirje Malawista

Tässä ovat Pirkon 2. kirjeen kuvat ja ajatukset hänen Malawin kokemuksistaan. 1. kuvassa taustalla on Lilongwen keskustaa ja muissa kuvissa on viljelyksiä.

Tässä on sitten varsinainen kirjeen teksti:


20.9.2015 Lilongwe

Avaan aamulla ensimmäiseksi ikkunan, aamuauringon kirkkaus häikäisee jälleen, aamutulien ja koksihiilikeittimien pistävä hajun tuntee miltei kurkussa asti. Afrikan ongelmat ovat todelliset, konkreettiset ja jokapäiväiset. Joka-ikinen päivä tarvitsee laittaa ruokaa kolmesti päivässä. Siihen tarvitaan joko puita tai koksihiiltä. Hiiletkin on poltettu puista. Se on luvanvaraista liiketoimintaa, mutta ilmeisesti useimmat tekevät sitä luvatta. Teiden varsilla on hiilisäkkejä myytävänä, ihmiset kuljettavat niitä pyörien taka-istuimilla. Ne ovat isoja, korkeitä säkkejä. Malawissa metsät on hakattu. Ja jatkuvasti hakataan puita energian tarpeeseen enemmän kuin niitä istutetaan. Se on iso kansallinen ongelma. Ihmiset keräävät pienimmätkin oksat. Kerron pojalleni, voisiko hän tehdä jotain aurinkokeittimien saamiseksi jokaiseen malawilaiseen perheeseen!

Varsinkin nyt kuivaan aikaan maisema on paikoittain lohduttoman tuntoinen, varsinkin vuorien ja kukkuloiden rinteet ovat usein paljaita, vain yksittäisiä puita siellä täällä. Sambian rajalle mennessä, osa rinteistä oli ihan paljas, osa rinteistä oli säästetty ilmeisesti paikallisen viranomaisen taholta hakkaamattomina.

Savu saastuttaa ilmaa, sen näkee varsinkin aamulla, päivällä ja illalla ruoan laittoaikaan. Lilongwe on ylänköä ja kun laskeudumme aamulla kouluun mennessä alas kaupunkiin, taivaanranta näytää samealta, vaikka aurinko paistaa täydeltä terältä.

Silloin kun en ole koulussa tai muualla, istun pihalla palmupuiden varjossa, tunnen auringon lämmön iholla, luen tai vain ihmettelen! Rose on lakaissut pihan aamulla, hän pesee vaatteita ulkona olevassa pesualtaassa. Pihatöistä ja portin avaamisesta vastaava työntekijä uusii bambunversoista tehtyä aitaa. Pihat ovat lukittujen porttien takana. Kun tullaan autolla portin ulkopuolelle, pitää tyytyyttää, että portinvartija tietää tulla avaamaan portin (jokaisella talolla on omat portinvartijat, isommilla useampikin ja yövahdit myös). Kun kipakka tyyt, tyyt kuuluu, on portille mentävä nopeasti. Tähänkin tottuminen on vienyt aikansa, enkä tiedä, totunko oikeastaan. Jotenkin en osaa olla palveltava. Olen tottunut avaamaan ovet, kantamaan omat kassini (ja matkatavarani) autosta ja autoon! (Kohteliaisuus on eri asia!)Tulee mieleen, että olen kokenut nämä samat tunteet joskus kauan sitten Etelä-Afrikassa. Köyhyys pitää yllä ja uusintaa luokkaeroja, olipa sitten ihonväri mikä tahansa.

Jospa kaikki samassa taloudessa elävät ja työskentelevät voisivat istua saman ruokapöydän ympärillä! Tajuan syvemmin kuin koskaan, että köyhyyttä vastaan on taisteltava joka rintamalla ja kaikin mahdollisin keinoin.

Kävimme räätälillä! Siis ei ompelijalla vaan räätälillä! Pikkuriikkisessä huoneessa kaksi miestä ompeli ompelukoneella, kolmas otti mitat, kangaskasoja toisessa pienessä ‘sovitushuoneessa’ lähes kattoon saakka. Kuitenkin sieltä löytyi helposti Reginan kauan sitten sinne tuoma kassi, jossa hänen kankaansa olivat. Siis siellä oli kaikki omassa järjestyksessä! Minä vaan en huomannut sitä! Saan Reginan lupaamat afrikkalaiset mekot mukaani, uskon niin! Minua alati hämmästyttää ja yllättää se, mitä kuoppaisten ja töyssyjä täynnä olevien teiden takapihoilta voi löytyä. Sieltä löytyi tämäkin ompelimo!

Koulussa on ollut erittäin vaikea tottua kirjojen, vihkojen, kynien, kumien ja teroittimien ym materiaalin puutteeseen. Lapset tulevat kysymään minulta, onko minulla hänelle kynää, kumia, teroitinta. Ja tämä on yksityinen koulu! Sitäkin ajattelin, että miten koululaitos/kansa/sivistys voi kehittyä ilman kirjoja? Voiko?_Eikö maailmaa voi järjestää siihen malliin, että jokaisella lapsella on mahdollisuus nähdä, koskea, lukea, omistaa yksi kirja! Ei ihme että kun lapset saivat englannin tunnilla uudet kirjat, heti sen tunnin jälkeen kansi- ja sisäsivuja oli taittunut monesta kohtaa. Siis heille annataan yksi kirja kahta oppilasta kohden sen oppitunnin ajaksi ja sitten ne kerätään pois. Heille piti näyttää, miten kirja avataan ja sivuja käännetään, vaikka olivat jo 3:lla luokalla.

Sitten nämä oppilaiden rangaistusmenetelmät. Hyvin vaikea on nähdä ruumiillisen rangaistuksen käyttöä. Kun oppilaat metelöivät ja huutavat, pidin heille tiukkasäsvyisen puhuttelun. Kaikki kuuntelivat kyllä hiirenhiljaa, ja kun kysyin, mitä minun pitää tehdä heidän kanssaan, kun he eivät osaa olla hiljaa tunnilla, vastaus oli “You can hit us!” (Voit lyödä!) Sanoin, että en lyö, vaan puhun heidän kanssaan. Kerroin, että Suomessa opettaja ei voi lyödä ketään. (Luokan oma opettaja oli kuuntelemassa). Seuraavana päivänä kaikki oli entisellään, sama meteli, kunnes opettaja sanoi, että hän nipistää korvista tai käyttää isoa puista viivoitinta kämmeniin tai kukaan ei pääse lähtemään koulusta ennen kuin istuu hiljaa ja tekee tehtävät loppuun.

Lapset kaikkialla ovat ihania. Kun olin ollut poissa luokasta kaksi päivää, koko luokka ryntäsi halaamaan, kun menin luokan ovesta sisään. ”Teacher, teacher, teacher!!!”

Kävimme hautausmaalla kunnioittamassa kahden perheenjäsenen muistoa, joita en ehtinyt nähdä. Hautausmaat ovat jokaisessa maassa ulkoisesti hyvin erilaiset ja tietysti myös hyvin samanlaiset. Veimme kaksi punaista ja keltaista ruususeppelettä. Täällä hautakiveen laitetaan vainajasta iso kuva. Nuoren miehen haudalla oli kuvan lisäksi hänen ennen kuolemaansa kirjoittama runo. Aivan kuin hän itse olisi tullut runon kautta läsnä olevaksi ja niin tietysti hän voimakkaasti olikin. Minulla on tallessa hänen kirjeensä siellä kotona Kajaanissa.

Matka itse Malawi-järvelle siirtyi ensi viikonloppuun. Näin järven kyllä kaukaa tieltä, emme ennättäneet käydä rannalla asti. Viikonloppu sokeritehtaan golf-klubilla, jonne Regina oli kutsuttu pelaamaan, meni leppoisasti golf-kentällä kävellessä ja muutaman osanottajan kanssa keskustellessa. Rannikolla Salimasta pohjoisen suuntaan on paljon moskeijoita, Regina sanoi, että moskeija on joka kahden kilometrin päässä. Tällä on historiallinen tausta. Myös orjien vanha satamapaikka oli matkan varrella. Kun kysyin siitä Reginalta, hän sanoi, että oman maan historiaa ei paljon opeteta kouluissa. Siis vieläkin vallitsee Britannian imperiumin perintö tälläkin lailla!

Rannoilla oli myös paljon viljelyksiä, kassavaa, sokeriruokoa, maissia ja riisiä. Siellä on tietysti helpompi järjestää kastelusysteemit. Sokeritehtaalla on ihan oma kastelu- ja vedenpuhdistusjärjestelmänsä. Esittelyssä johtaja sanoi, että Malawi-järven pinta on nyt niin alhaalla, että heidän on pitänyt jatkaa johtoja saadakseen vettä. Eli jälleen, vesi on suuri ongelma. Huomasin itsekin, miten tottunut sitä on hanan aukaisemiseen. Aloitin pesemään siellä illalla hampaita ja avasin hanan ja sitten laitoin hammasharjan siihen veden alle ja suuhun, samassa silmänräpäyksessä huomasin, että vesi olikin hyvin ruskeaa ja sameaa. Huhuh, heti sylkemään vettä pois suusta ja etsimään vesipulloa suun huuhtomiseen!

Kävin keskusteluja kahden naisen kanssa, molemmat toimivat yrittäjinä. Ensimmäisenä iltana pöytäkeskustelussa malawilainen nainen sanoi japanilaiselle naiselle, että te käytätte ’skin card (“rotukorttia”). Seuraavan päivänä sitten kysyin, mitä hän tarkoitti tuolla termillä. Hänen mukaansa valkoiset (britit hallitsivat Malawia ennen itsenäistymistä vuoteen1964 saakka) ovat jättäneet perinnön, että musta ei ole arvokas ja että kouluttamattomat mustat katsovat ylöspäin mustaa koulutettua malawilaista. Itsekin olen huomannut sen, että olen kaikille niille, jotka eivät minua tunne, olen ’white woman’ (valkoinen nainen). Siinä on kyllä taakkaa kerrakseen! Tiedän, mitä on olla jatkuvasti tietynlaisen katseen kohteena.

Ei ole helppoa synnyttää itsenäistä sivistysvaltiota, jos se nyt oli maan itsenäistymisen tarkoitus! Näitä pohtimisia riittää!

Seuraavassa kirjeessä siitä, miten yhdistyksen asiat ovat edenneet!

Lilongwen sirkuttavien ja kurnuttavien yöäänien keskeltä, lämpimin terveisin, Pirkko.