Pirkon 4. kirje Malawista: Lilongwesta Majeten Villieläinpuiston kautta Lilongween

Pirkon 4. kirje Malawista

Kirje 4 Lilongwesta 28.9.2015. Majeten Villieläinpuiston kautta Blantyreen ja Lilongween

Malawissa on paljon luonnonpuistoja eri puolilla maata. Täälläkin alkaa luonto ja viilieläimet hävitä kulutuksen kasvaessa ja tiettyjen eläinlajien käydessä entistä harvinaisemmiksi. Nsanjesta tulomatkalla kuokkasimme Majeten Villieläinpuistoon, joka oli matkan varrella. Esitteen mukaan siellä piti olla viisi suurta eläintä (Big Five), mutta meidän retken aikana näimme kolme. Nyt täällä on siis myöhäissyksy ja kuiva aika, Shire-joen vesi oli alhaalla, ruoho ja aluskasvillisuus ruskeaa, useimmat puut vielä lehdettömiä, maa halkeilee kuivuudesta. Lehdettömyydestä oli se hyöty, että eläimiä näki nyt paremmin.

Menimme vanhanaikaisella jeepillä. Tuli mieleen, että tällaisellako kulkuneuvolla Akseli Gallen-Kallela teki metsästysretkiään Keniassa aikoinaan! Jännitti, mitä tulee vastaan. Oli kuuman iltapäivä, klo 15.30 kun starttasimme. Opas kertoi tietyt varovaisuus- ja turvallisuusasiat ja pyysi olemaan hiljaa retken aikana, ettemme säikytä eläimiä! Vähän matkaa ajettuamme, Regina alkoi kysellä oppaalta, näemmekö leijonia tai kirahveja tai sarvikuonoja? Entä kun ne tappaa toisia eläimiä? Opas vastasi tähän, että ei tämä mikään eläintarha ole! Eläimet tulevat ja menevät, miten haluavat luonnonpuistossa. He myös etsivät oman ruokansa. Hän kertoi luonnonsuojelun periaatteista. Kaikki muut osallistujat olivat turisteja, Regina oli ainut malawilainen. Kuinka tarpeellista tällainen tieto ja keskustelu olisi meille kaikille. Mutta pääsymaksu tänne on jo itsessään niin kallis, että suurella osalla malawilaisista ei ole varaa tulla tällaiseen paikkaan. Minullekin tämä oli ensimmäinen kerta. 

Olen nähnyt täällä vuohien kuljetusta pyörien tavaratelineillä ja kanojenkuljetusta myös, mikä näyttää minusta niin julmalta eläinten kohtelulta. Myös kanahäkkiautot ovat raakaa peliä. Sanoinkin Reginalle, että Afrikka tekee minusta kasvissyöjän. Täällä ruoan alkuperä ei jää näkymättömiin, kuten länsimaissa. Meidän eläinkuljetusautothan ovat umpinaisia ja korkeilla seinillä varusttettuja. Ei tarvitse nähdä, jos ei halua tietää eläinten kuljetus-tai kasvuolosuhteista.

Kun menimme syvemmälle eläinpuistoon, näimme impala ja muita kauriin näköisiä kauniita, siroja eläimiä. Pahkasikalaumoja, keltaisia orankeja! Lintuja! Ja sitten aivan kuin elokuvissa, yhtäkkiä oikealla puolen tietä seisoi elefantti, ihka oikea!! Opas pysäytti auton välittömästi. Hetken hiljaisuus. Sitten äänekäs törähdys ja elefantti hyökkää meitä kohti. Murrososasekuntin kauhea pelko iskee, tätäkö nyt? Katson opasta, elefanttia,tulee kohti – pysähtyy. Kuulen kikatusta takapenkiltä. Mikä helpotus, voin hengittää. Kaikki tämä muutamassa sekunnissa. Se oli kyllä kaamea hetki. 

Opas kertoo, että se pelkäsi meitä ja teki valehyökkäyksen. Onneksi! En tiedä mitään elefanttien käyttäytymisestä. Sitten se syö pensasta edessämme ja häviää joen rantaan päin. Myöhemmin näemme ja (haistamme) paljon elefanttien tuoreita lantakasoja, mutta emme näe heitä. Ehkä en haluaisi enää koko laumaa tulevan kohti en vale- enkä muitakaan hyökkäyksiä!!

Ajamme töyräitä pitkin Shire-joen rantaan. Joki on paikoittain leveä. Paljon puustoa ja pensastoa vastakkaisellä äyräällä. Meidän puolella on isoja kallioita. Ja siellä vedessä isoja vaaleanpunaisia kitoja!!!Laumassa!! Täällä on oppaamme mukaan tosdella paljon virtahepoja! Onneksi ne pysyvät siellä virrassa. On varmaan viileämpää kuin auringon paisteessa. Auto kulkee rantatörmäällä eteenpäin ja pysähtyy, kallion lipareella köllöttelee tosi pitkä krokotiili! Joki on kuulemma täynnä näitä!! Eli niitä on paljon tässä joessa. Niille, jotka hakevat vettä tai joutuvat kahlaamaan joessa, nämä ovat todella vaarallisia.

Näemme lisää erilaisia kauriita ja kuduja. Retki loppuu Kapichira-putoukselle. Opas pysäyttää jeepin Baobab puun alle. Olen ihaillut näitä puita niin paljon, ne ovat kuin muinaisaarre, ihme yhä uudelleen ja uudelleen. Sen oksat ovat ylhäällä ja paksut kuin puun rungot! Jättipuu. Paksu ja paljas alhaalta, oksat tiheine lehdistöineen leviävät yläilmoissa laajalle. Mystinen, tarunomainen puu! Nyt voin koskea sen runkoa, kuori (kaarna?) on sileä ja kuuma, auringon lämmittämä. Tätä puuta voi halata vain pienen osan runkoa, pitäisi olla iso piiri ihmisiä, että yltäisi sen ympäri. Siitä lähtien, kun nuorena tyttönä luin Saint Exypery:n Pikku Prinssin, olen ihmetellyt, voiko kirjan Baobab-puu olla todella olemassa. Nämä puut voivat elää yli 1000 vuotta vanhoiksi. Elämä on täynnä ihmeellisiä asioita. Monet toiveeni ovat tulleet todeksi tällä matkalla!

Olimme Blantyressä yötä ja aamulla sitten matkaan kohti Lilongwea. Tullessa ostamme jälleen vihanneksia ja perunoita toripaikoilta. Valtava ryntäys Reginan ympärille, osta minulta! Se on aina sama juttu, minä en nouse autosta pois, myyjät yrittävät auton ikkunan takaa.

Takaisin Lilongwessa. Käymme sukulais- ja muilla vierailuilla. Eräs Reginan ystävän mies on erään syrjäisen maaseudun nykyinen kansanedustaja. Kysyin häneltä, miksi hallitus/hänen puolueensa ei ole nähnyt koulutusta/koululaitosta tärkeänä, miksi siihen ei olla budjetoitu rahoja. Hän selitti, että hänen pitäisi saada sieltä maalta muutamia nuoria yliopistoon, jotka sitten voisivat palata sinne ja kehittää aluetta. Sanoin, ei se niin mene. Nuo nuoret tuskin palaavat sinne maaseudulle. Olen tavannut monia koulutettuja malawilaisia, jotka eivät varmaan millään lähtisi enää kyliinsä takaisin muuta kuin vanhempia ja sukulaisia tapaamaan. Sanoin, että koko väestön koulutustasoa pitää nostaa, että yhteiskunta kehittyisi. Roset ja Giftit (palvelijat, pihatyöntekijät, autonkuljettajat, ruoanlaittajat ym) myös kouluihin ja kouluttautumaan. Heille kunnon palkka, että voivat parantaa elinolosuhteitaan. Luulen, että tällainen -joillekin koulutus- elitistiajattelu on vallalla täällä yleisesti. Väittelin nyt viikonloppuna tästä asiasta erään verohallinnon pomon kanssa, hän ajattelee, että ilmainen koulutus on pahasta, se on vienyt tason alas, erittäin huonoksi. Köyhien pitäisi nostaa itsensä ylös, jos eivät siihen pysty, olkoot, kuolkoot!!! Puhdasta markkinaliberalismia. Hän on koulutukseltaan ekonomi. Hänen ja Reginan mielestä, kun ihmiset eivät maksa, he eivät arvosta. Malawin nykyinen hallitus on nyt tuomassa yhden dollarin lukukausimaksut kaikille, myös alakouluun! Kuuntelin tätä pöyristyneenä! Ja tällä naisella on vaikutusvaltaa hallinnossa vaikka miten. Hän sanoi vielä, että Suomen malli ei toimi täällä. Tuli toivoton olo. Siinä sitten meidän koulu ja meidän tavoitteet!

Mangotchissa Malawi-järven rannalla

Tulimme tänne Reginan golf-harrastuksen vuoksi. Golf-kenttä on erikoinen, isojen vanhojen puiden reunustamat kapeat kentät, paljon vesiesteitä. Minä olen kiinnostunut puista! Suunnattoman isoja ja vanhoja Baobab puita, jotkin niistä liaaninen peittämät, näyttävät aavemaisilta. Palmujen lehdistä riippuu kehrääjälinnun pesiä kuin pieniä kudottuja heinäpalloja, jotka ovat onttoja sisältä. Saa nähdä onnistunko tuomaan yhden Suomeen asti mukanani. Se oli maassa ja on pienen saappaan muotoinen! Regina näytteli kaikille, että Pirkko haluaa viedä tällaisen Suomeen!! Nuo pienet kutojalinnut ovat viehättäviä keltaisen sinisissä väreissään. Ilta hämärtyy nopeasti. Regina on pelannut harjoituskierroksensa. Menemme etsimään yöpaikkaa, Regina sanoo, älä ole huolissasi, kyllä minä järjestän. Jälkeenpäin paljastuu, että henkilö, joka oli luvannut meille majapaikan, ei ollut pystynyt vastaamaan puhelimeen koko iltana, hämminki syntyi siitä. 

Ajamme kylän perille ja olemme rannassa, talon takaa avautuu rannaton Malawi-järvi. Istumme talon taakse verannalle, järvi on 50 metrin päässä. On jo pimeää, lähes täysikuu loistaa järven yli. Tässä siis olen, tämän afrikkalaisen järven rannalla, jonka Stanley aikoinaan ”löysi“, tarkemmin sanottuna toi muun maailman tietoisuuteen.

Arkielämää rannalla

Aamun valjettua kurkistan ensimmäiseksi verhon takaa, näen naisia pesemässä pyykkiä kaukana rannasta, jonne he ovat kahlanneet. Puhtaan pyykkinsä he kantavat pään päällä takaisin rantaan ja kotiin. Täällä järvellä on vettä pestä pyykkiä, kun siitä on pula muualla. Kyllä sitä käytetäänkin hyväksi, tähänkin majapaikkaamme tulee kaikki käyttövesi järvestä. Mietin, miten täällä rannalla olevien lomakylien jätehuolto mahtaa toimia…

Lapset uivat kyllä rannassa ja kalastajaveneet lähtevät viiden aikaan aamulla kalareissuille ja tulevat takaisin myytyään saaliinsa rannalla illalla klo 10 aikoihin. Ihmeellistä on ollut nähdä näitä yhdestä puusta koverrettuja veneitä, joilla mennään vesille ja kalastamaan. Ne voivat kuitenkin olla kovin vaarallisia, kun myrsky yllättäen nousee ja kaataa heiveröisen veneen. Ihmishenkiä menetetään.

Kaikkien täällä olevien lomakylien rannat olivat mielestäni enemmän tai vähemmän saastuneita. Lomalaisille oli uima-altaat, mutta paikalliset lapset ja nuoret saavat tyytyä rantavesiin.

Mangochissa saimme kalaa ruoaksi aamiaisesta alkaen joka aterialla. Majapaikkamme emännän perheellä on neljä kalastusvenettä ja tuoretta kalaa tulee joka ilta. Sitä on paljon myös perheen omaan käyttöön. Iso lattiapakastin on vain kaloille ja se oli puolillaan erikokoisia ja -näköisiä kaloja, kissakalavonkaleista (catfish?) meidän särkiä muistuttaviin kaloihin, kaikkea siltä ja väliltä.

Malawi-järvellä

Sunnuntaina lähdimme tutustumaan naisporukalla järveen paremmin. Ajoimme n. 50 km Cape Maclear suojelu-alueelle pitkälle järveen ulottuvalle niemelle. Sieltä vuokrasimme veneen ja lähdimme katsomaan kuuluisia Malawi-järven värikkäitä kaloja, sinisiä, keltaisia, vihreitä, oransseja! Vesi oli niin puhdasta ja kirkasta kuin voi olla. Siellä niitä kaloja uiskenteli, toinen toistaan kauniimpina. Ei tarvinnut snorkkeloida, kaikki näkyi veneestä ja kallioilta. Rohkeimmat meistä menivät veteen ja pusersivat leipää käsissä palloiksi ja odottivat, kun kalat tulivat syömään. Mikä ilo!

Suomi on ollut tukemassa tätä Malawi-järven suojeluhanketta vuodesta 2002. Kiitos Suomelle! Täällä vesi ei ole saastunut niinkuin siellä majapaikkamme rannassa.

Järviretken jälkeen tulimme lounaalle paikkaan, joka muistutti erittäin paljon Ranskan Rivieran rannikkoa. Katsoimme alas järvelle korkealta kalliolta ja siellä alhaalla kimaltelivat Malawi-järvi ja afrikkalaiset ruokokattoiset perinteiset majat vieri vieressä.

Huomioita ja ajatuksia

Olen oppinut tinkimään! Minulla on ollut hyvä opettaja. Regina ei koskaan maksa pyydettyä hintaa, ei vihanneksista, ei banaanikimpusta. Olin ostamassa tiettyä matkamuistoa, myyjä pyysi 8500 mkw. Sanoin en maksa ja kävelin eteenpäin. Katselen muitakin pöytiä, vaikka hänen tekemänsä esine oli minusta paras. Reginakin tinkii välillä. Kun kaikki on katseltu ja itse tietää, mitä haluaa, tinkiminen vasta alkaakin. Laitan tavarat, joista olen kiinnostunut yhteen paikkaan ja sitten aletaan neuvotella hinnasta. Tullaan vastaan vähän molemmin puolin. Lopulta sanon, en maksa tuon enempää, en. Vähän ajan perästä asia ratkeaa. Regina sanookin, että me ei makseta Mzungu (valkoisen) hintaa.

Mzungu olen tietysti minäkin. Siitä ei pääse eroon. Joku lapsi itkee, kun näkee minut (vien mennessäni), useimmat lapset tulevat katsomaan tai vilkuttavat ujosti ja sanovat ‘hello’. Mandela (Reginan poika) sanoi, että kaikki kohtelevat sinua hyvin, koska olet valkoinen ja vanha! Olimme kahvilassa. Mandelan tyttöystävä sai näkyvästi huonomman kohtelun tarjoilijalta. Siitä kyllä sitten keskusteltiin tämän tarjoilijan kanssa. Integraatioon pyrkiminen ja siinä onnistuminen? Näen täällä kaikkialla valkoiset omissa ympyröissään, mustat omissaan. Kyllähän he tapaavat samoissa tiloissa ja ovat tekemisissä keskenään, mutta musta-valkoinen kanssakäyminen sosiaalisesti ja henkilökohtaisella tasolla on harvinaista, paitsi tietenkin rakkaussuhteissa. Olen itse useimmiten unohtanut ihonvärini, en ole siitä tietoinen, useimmat eivät sitä ympärilläni kuitenkaan unohda. Olen ollut kovin otettu, kun Regina aina esittelee minut pitkäaikaisena ystävänään (30 v), niin työpaikoilla kuin vapaa-ajalla. Kaikille hänen sukulaisilleen ja ystävilleen olen ensimmäinen valkoinen läheinen ihminen.

Olin syömässä yhtenä päivänä Reginan koulun keittiössä Siellä oli paikallista perusruokaa, nsimaa ja lihakastiketta ja kasviksia. Ensin he kysyivät vähän vaivihkaa, syökö se meidän ruokaa. No, kyllä se syö. Nauruntirskahduksia. Menin keittiöön, siellä Regina oli jo laittamassa nsimaa lautaselle, kädet oli kiúitenkin pestävä ensin, kun kerran sormilla syödään. Kun aloin syödä, kaksi toimistotyöntekijää tuli katsomaan oven raosta syömistäni. Sanoin, tulkaa katsomaan ihan vapaasti, Mzungu syö teidän ruokaa. Tällaisia ennakkoluuloja meillä on puolin ja toisin. Nämä ruokailuasiat ovat minulle muutenkin herkkä alue. Kotiapulaiset ja muu palveluväki syövät keittiössä tai omalla puolella, kun perhe ja vieraat syövät ruokasalin puolella, vaikka he valmistavat ruoan perheelle ja vieraille.

Roskaaminen on yleistä, kylän raittien varrella, toripaikoilla, teiden varsilla sinistä muovijätettä, muovipussien palasia ja kaikkea muuta mahdollista roskaa, mitä kanat ja vuohet sitten tonkivat ja varmaan syövätkin. (Vuohet, kanat, siat, lehmät kulkevat täällä vapaasti teillä ja teiden varsilla, niitä pitää väistää). Täällä kaupungin asuma-alueilla jätehuolto toimii hyvin epäsäännöllisesti, keskustassa olen nähnyt jäteauton, Regina sanoi, että se on yksityinen. Pihan perillä on roskatunkio, kuten ennenvanhaan meilläkin...lasiset juomapullot ovat pantillisia.

Kävin keskustelua erään täällä työskentelevän suomalaisen kehitysyhteistyöasiantuntijan kanssa. Hänen mielestään Malawissa on nyt edessä pahin vuosi moniin, moniin vuosiin. Eriarvoisuus on lisääntynyt entisestään. Keskustelua käydään avustusrahojen vaikuttavuuden puutteesta, tulosten puutteesta.

Myös koulu- ja yliopistomaksut puhuttavat. Valtio on tähän asti satsannut rahaa yliopistokoulutukseen, jonne n.80 % opiskelijoista tulee yksityiskouluista, varakkaiden perheiden lapsia. Eli minusta tässä näkyy se vallitsevan ajattelun ydin, pieni eliitti varmistaa asemaansa, kukaan ei oikeasti välitä köyhistä, siksi ei satsata yleiseen, yhtäläiseen ja ilmaiseen koulutukseen kaikille. Vallitsevasta tilanteesta hyötyy pieni ryhmä, loput selvitköön miten tahansa. Lisänä on vielä rakenteissa ja asioiden hoitamisessa esiintyvä syvälle juurtunut korruptiokäytäntö. Ja että suuret avustusrahat ovat hallituksen vaikutusvallan ja päätösten ulkopuolella, koska sen hallintoon ei luoteta, rahojen käyttöä hoitavat lahjoittajien omat järjestöt tai yritykset. Kansainvälinen Valuuttarahasto on täällä tällä hetkellä tekemässä arvioitaan Malawin asioiden tilasta ja tänään (30.9.2015) itseasiassa odotetaan sen raporttia.

Käyn tänään sanomassa hyvästit koululaisille, joihin olen tutustunut näiden viikkojen aikana. On todellakin hyvästien aika. Nämä viisi viikkoa ovat olleet täynnä uusia asioita, tapahtumia, tapaamisia, paikkoja. Tärkein asia, meidän tulevan koulun sijainti on selvitetty ja päätetty. Siihen liittyvät viralliset toimet ovat alkaneet, niissä tarvitaan asianajajan apua ja Regina hoitaa näiden asioiden etenemistä täällä. Meillä Suomessa, (ja Australiassa ja toivottavasti Amerikassa) on edessä valtava haaste kerätä tarpeeksi rahaa tämän koulun rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Haluan uskoa, että yhdessä voimme sen tehdä!

Ääretön kiitollisuus kaikesta, mitä olen kokenut, ketä tavannut, mitä nähnyt. Olen saanut kaiken mahdollisen tuen ja avun Reginalta ja hänen perheeltään, viranomaisilta korkeilla paikoilla kuin myös siellä Nsanjessa ruohonjuuritasolla kyläpäälliköiltä ja viranomaisilta.

Seuraavan kerran, matka takaisin Suomeen….

Pirkon 3. kirje Malawista, matka Nsanjen maakuntaan. Koulu. Kylässä

Tässä Pirkon 3. kirje Malawista. Kuvat ovat ensiksi ja sitten Pirkon kirje. Kuvia tontista ja rakennuspaikasta ei tähän voitu vielä laittaa teknisten ongelmien vuoksi.

Pirkon kirje 3. Malawista, matka Nsanjen maakuntaan ja maaseutukyliin. Koulu. Kylässä.

Lähdimme matkaan keskiviikkona aikaisin aamulla 16.9. 2015. Ajoimme ensimmäiseksi Blantyreen. Ajomatka reilut 3 tuntia afrikkalaisen maiseman halki, jonka tunnistan kirjojen kuvituksista entuudestaan. Kumpuilevia kukkuloita, vuoria, tie kipuaa spagettimaisesti korkealle rinteitä pitkin ja sitten alas, alhaalla tasankoa, puita harvalleen siellä täällä, osa lehdettömiä, majoja ja taloja hajaantuneina tai rykelmässä ja sitten taas kiemurramme tietä ylös ja alas. Matkan varrella on isompia paikkoja, joissa on toripäivä. Yritämme pysähtyä ostamaan joitain vihanneksia, siitä ei tule mitään, auton ympärille ryntää niin hirveästi ihmisiä, että Regina ajaa pois.

Blantyren kaupunki on kukkuloiden rinteillä, leveitä katuja reunustavat mahtavat Jakarandapuut, nyt violetin sinisessä kukka- loistossaan. Blantyre muistuttaa todella brittiläistä viktoriaanista kaupunkia, Lilongwe on afrikkalaisempi, jos niin voi sanoa. Meidän oli hoidettava liikennevirastossa Reginan auton rekisteröinti-asioita. Siispä sinne. Ohoh. Odotimme lähes neljä tuntia milloin milläkin luukulla ja kuljimme edestakaisin kahden toimiston väliä. Kaksi miesvirkailijaa lähetti toinen toisensa luo. Reginankin kärsivällisyys alkoi olla koetuksella. Oli kuumin päivä tähän asti + 37 C , koko toimisto täynnä asiakkaita, kaikilla heilläkään eivät asiat edenneet. Minäkin sanoin klo 16 aikaan, että heippa ja nostin kassini ja olin lähdössä pois, toivoen, että Regina seuraa perästä, kun virkailija huutaa, että odottakaa nyt hetki!!! Odotimme ihan turhaan, asiat eivät selvinneet, hukka reissu. Olimme pahasti myöhässä aikataulustamme, meidän piti olla Reginan ystävien luona yli 100 km päässä valoisaan aikaan, pimeä tulee täällä yhtäkkiä kuuden aikaan. Ostimme isot pullot vettä ja matkaan. Kun olimme Nchalossa, missä Reginan ystävä asuu, Regina saikin päähänsä, kun näki Villieläinpuiston mainoksen, että käydäänpä katsomassa, onko se lähellä, kun huomenna on tarkoitus käydä siellä menomatkalla Nsanjeen.

Hän lähtee ajamaan. Pimeä on jo tulossa 10 minuutissa ja tämä nainen kääntyy sivutielle. Yhtäkkiä tien toisen puolen täyttävät mahtavan korkeat hiekkakasat, yli auton korkuiset! Hän ajaa tien vapaata reunaa. Hei, nyt auton valot ilmaantuvat pimeydestä, auto on tulossa vastaan! Missä nyt ohitat tällä tiellä? Onneksi huomasin vähän aikaa sitten pienen syvennyksen meidän puolella. Sanon, peruuta sinne, enkä peruuta, toinen vastaa. No, pakkohan sinun on, kun kuorma.-auton nokka on jo melkein kiinni meidän autossa. Regina alkaa peruuttaa ja onnistuu siinä tosi hyvin. Pääsemme jatkamaan matkaa. Tulee toinen auto vastaan! Regina ei halua enää peruuttaa, avaa ikkunan ja huutaa kuskille, en peruuta enää, minä jo peruutin! Voi itku! Regina viittoilee kuskille, joka on onneksi nuorempi mies, että peruuta sinä tuonne, niin me pääsemme ohi. (Meillä on kokemusta mieskuskien törkeydestä).No, tämä kuski peruuttaa, onneksi. Toivon hengessäni, että nämä hiekkakasat joskus loppuvat eikä autoja tule enää vastaan. Ne loppuvat, alkavat uudestaan ja loppuvat, joku mopo ja pyörämies tulee vielä vastaan, mutta ne ovat helpommin ohitettavia. Ajamme n. 15 km ‘pesulautatietä’, kunnes tärinään ja sen ääneen melkein jo tottuu ja näemme valoja pimeässä, niiden pitäisi olla Majete Wildlife Parkin majoituspaikan valot. Kysyn Reginalta, tietääkö hän, missä olemme? Ei tiedä. Jukupätkä, keskellä ei mitään, villieläinpuistossa ja portit majoituskeskukseen ovat menneet kiinni klo 18.00, kun Regina soittaa sinne. Auton valot näkyvät. Auto pysähtyy ja sieltä tulee isohko mies. Hän kysyy, mikä on tapahtunut, Regina selittää. No, ei auta muu kuin kääntyä takaisin samaa tärinätietä ja takaisin ihmisten pariin. Nyt ei tule yhtään autoa vastaan sorakasojen osuudella!

Ajamme majapaikkaamme ystävien luo ja he vievät meidät syömään – Golf Klubille! Tämä paikka on Malawin suurin sokeritehdas. Opin tuntemaan maan sokeritehtaat! Valtava maa-alue sokeriruokoa ympärillä – 14 000 ha! Kysyin, mikä on minimipalkka Malawissa, johtaja sanoi, että yksi dollari per päivä. He maksavat vähintään kaksi dollaria. Taas tulee vastaan tämä kouluttamaton työvoimareservi ja yhteiskunnalliset kysymykset….

Matka jatkuu seuraavana aamuna kohti Fatimaa, Reginan kotikaupunkia. Viimeiset 100 km ovat erittäin kuoppaista ja välillä kivistä, penkereistä tietä, tyhjien joenuomien ja virtaavien vesien ylittämisiä, auto saa pohjakosketuksia ja pelti paukkuu niin, että autoakin käy sääliksi.

Pääsemme kuitenkin lopulta perille Reginan vanhempien kotiin. Varsinkin äitiä on jännittänyt minun tulo, olen varmaan ensimmäinen valkoinen vieras tässä talossa. Vähitellen jännitys laukeaa, kun syönkin ihan samaa ruokaa kuin hekin ja nukun ihan mielelläni heidän kodissaan enkä missään majatalossa!!! Äiti oli alunperin sanonut, eihän meille voi…..kun meillä on niin vaatimatonta….

Koulu.

Iltapäivällä sitten se kaikkein tärkein hetki yhdistyksen asioissa lähestyy, kylänjohtajien tapaaminen. Ajamme keskelle kylää, kylänjohtajan talon viereen. Näen, että tuoleja on aseteltu ympyrään ison puun alle. Kaksi parhainta tuolia keskellä toista puoliympyrää ovat Reginalle ja minulle. Nyt minua tosiaan alkaa jännittää, en tunne heidän kulttuuriaan ja tapojaan. Orpo, epävarma olo. Regina niiaa päälliköille, minä tervehdin kumartamalla päätäni ja sanon sitten käsipäivää.

Istumme ja jäämme odottamaan, pari kylänjohtajaa puuttuu vielä. Minä mietin, miten saan sanotuksi tärkeimmät asiat yleisen ja yhtäläisen koulutuksen järjestämisen tärkeydestä. Sen roolista kansakunnan kehityksessä. Silti, en voi tietää, miten he tulkitsevat, mitä aion sanoa, saanko heidät vakuuttuneiksi meidän yhdistyksen toiminnasta ja tarkoituksesta, miksi olemme tällaiseen toimintaan lähteneet. Saanko heidät vakuuttumaan ja antamaan maata käyttöömme koulua varten?

Pääsemme aloittamaan. Ensin paikallinen aluevirkailija pitää rukouksen ja sitten paikallinen kehitysviranomainen esittelee osallistujat. Sitten on meidän vuoro. Regina alkaa puhua, hän kertoo 30 vuoden ystävyydestämme, vuodesta 1985 Yorkissa, kun tutustuimme. Mitä olen tehnyt hänen ja hänen perheesä hyväksi ja miksi olen heidän perheen ‘Aunty’ (täti), mitä en silloin alkuaikoina ymmärtänyt itsekään omasta kulttuuristani katsoen. Hän kertoo minusta ja lapsistani… Sitten on minun vuoro. Kerron Suomesta, joka vielä1930-luvulla oli köyhä maa, jonka koululaitos alkoi kehittyä ja kuinka vanhempani eivät voineet käydä pitkään koulua, kuinka isä Karjalassa oli 4 viikkoa kiertokoulussa ja kuinka äiti Savossa syrjäseudulla pystyi käymään koulua vain neljä vuotta. Ja kuinka minä ja minun sukupolveni sai mahdollisuuden koulunkäyntiin ja opiskeluun. Miten Suomi on nostanut itsensä koulutuksen kautta hyvinvointivaltioksi. He kuuntelivat tarkkaan, kun Regina käänsi puhettani. Meidän yhdistys on syntynyt tästä taustasta ja halusta antaa mahdollisuus ilmaiseen kouluun ja kouluruokaan niille, joilla ei muuten ole siihen mahdollisuutta.

Kyläpäälliköt johtajansa kanssa keskustelevat ja sanovat päättävänsä huomiseen mennessä koulusta ja sen paikasta.

Kokous loppuu rukoukseen ja kättelyihin. Lähdemme takaisin Reginan vanhempien luo.

Vielä yksi yö ja sitten tiedämme, saammeko rakentaa koulun ja mihin se tulee.

Ote päiväkirjamerkinnöistäni.

18.9.2015. Fatima, Muona, Chitseko Group Village, Nsanje.

“Vihdoinkin tämä kaikki tulee todeksi. Tänään saimme tietää päällikköjen päätöksen, meidän koululle annetaan käyttöön maa-alue kahden kylän väliseltä alueelta. Lisäksi siinä ihan vieressä on tulvien johdosta alueelle syntynyttä uusasutusta. Se oli jotain aivan uskomatonta. Neljä kylänjohtajaa/kyläpäällikköä oli paikalla ’ylikyläpäällikön’, 19 kylän yhteisen kyläpäällikön kanssa. Lähdettiin kaikki Reginan autolla kylätietä eteenpäin kunnes tulimme tulvatuho-alueelle. Käännyimme uudelle tielle, tulimme kylään, ajoimme kylän halki talojen nurkkia hipoen (täällä voi ajaa siitä, mistä autolla pääsee eteenpäin), sitten ylös jyrkkää mäkeä. Olin kauhuissani, tästäkö pitää ajaa! Auto jäi kiinni kiviin puolimäkeen, renkaat löivät tyhjää ja siinä istuimme. Ihailen Reginan hermoja ja ajotaitoa, siinä hän istui rauhallisena! Minä yritin myös näyttää ihan normaalilta! Pari miestä nousi autosta ja lähti viittoilemaan, miten kannattaa jatkaa. Auto peruutettiin alas ja uusi yritys kauempaa, mutkan kautta ylös – se onnistui paukkuen – ja niin olimme tulevan koulumme paikalla! Ihmeellistä ja liikuttavaa. Katson ympärilleni ja kävelen muiden perässä, kun he katsovat ja näyttävät, mistä rajat kulkevat. Tämä on siis totta! Kiitollisuus.”

Saimme maa-alueen käyttöömme ja nimiimme koulun rakentamista varten. Se on ylänköä, lähes puutonta maastoa, kolme kukkulaa hallitsee maisemaa. Kuivuneen joen uoma alhaalla laaksossa. Kylät kummallakin puolella laaksoa. Keskeinen paikka koululle. Porakaivo on alhaalla laaksossa, mutta päälliköt sanovat, että se on riittämätön, 184 perhettä käyttää sen vettä kaikkiin tarpeisiinsa. Minulle vakuutetaan, että tulvat eivät koskaan nouse tänne asti. Totta, tämä on niin korkealla. (Tammikuun tulvat veivät mukanaan kaksi koulua alueelta).

Kylässä

Elämä afrikkalaisessa maalaiskylässä sujuu arkisissa askareissa, laitetaan ruokaa, syödään, pestään astioita ja vaatteita, siivotaan. Jutellaan niitä näitä. En ymmärrä heidän omaa kieltään shonaa, mutta Regina kääntää välillä. Illalla juuri ruoanlaittoaikaan on tämän päivän sähkökatkos ja talon emäntä keittää ruokaa kolmella eri nuotiolla. Istumme pimeässä tulien ympärillä, on tosi afrikkalainen hetki minulle, Linnunrata suoraan yläpuolella, kuun sirppi vaakatasossa taivaanrannassa.

Saan syodä riisiä omalta pellolta! Vau! Se on uusi kokemus. Talossa on lehmiä, vuohia, kanoja. Maissia, kassavaa, maapähkinöitä kasvaa omalla maalla. Pihalla on kaksi perinteistä ruohokattoista majaa, joissa voi oleskella viileässä, pois paahtavasta auringosta. Illalla tosiaan jutellaan pimeässä nuotion loisteessa. Ihmisiä, perheenjäseniä ja naapureita tulee tervehtimään. Päivällä tulee lapsia katsomaan valkoista vierasta, he vilkuttavat turvallisen etäisyyden päästä!

Käymme paikallisessa valtion alakoulussa jakamassa tuomani Kajaanin Suomalaisen Kirjakaupan lahjoittamia koulutarvikkeita. Eräässä luokassa on 80 koululaista istumassa sementtilattialla vieri vieressä kapeassa luokassa. Opettaja opettaa luokan edessä liitutaululla. Luokassa on kuumaa ja tunkkaista. On ihailtava näitä lapsia ja opettajia! He jaksavat! Käymme monessa eri luokassa, toisissa on pulpetteja, aina on paljon oppilaita. Lahjoitamme koulun rehtorille Juhan antaman jalkapallon. Autolle mennessä Regina antaa loput kynät ulkona oleville lapsille. Siitä syntyy kauhea ryntäys hänen ympärilleen ja jokainen huutaa, minkä pystyy, minulle, minulle! Kävelen kauemmas, miten paljon ryntääviä lapsia, miten paljon ääntä, kynän tähden! Panee taas ajattelemaan elämän epäoikeudenmukaisuutta…

Seuraavalla kerralla paluu Villieläinpuiston ja Blantyren kautta Lilongween

Pirkon 2. kirje Malawista

Tässä ovat Pirkon 2. kirjeen kuvat ja ajatukset hänen Malawin kokemuksistaan. 1. kuvassa taustalla on Lilongwen keskustaa ja muissa kuvissa on viljelyksiä.

Tässä on sitten varsinainen kirjeen teksti:


20.9.2015 Lilongwe

Avaan aamulla ensimmäiseksi ikkunan, aamuauringon kirkkaus häikäisee jälleen, aamutulien ja koksihiilikeittimien pistävä hajun tuntee miltei kurkussa asti. Afrikan ongelmat ovat todelliset, konkreettiset ja jokapäiväiset. Joka-ikinen päivä tarvitsee laittaa ruokaa kolmesti päivässä. Siihen tarvitaan joko puita tai koksihiiltä. Hiiletkin on poltettu puista. Se on luvanvaraista liiketoimintaa, mutta ilmeisesti useimmat tekevät sitä luvatta. Teiden varsilla on hiilisäkkejä myytävänä, ihmiset kuljettavat niitä pyörien taka-istuimilla. Ne ovat isoja, korkeitä säkkejä. Malawissa metsät on hakattu. Ja jatkuvasti hakataan puita energian tarpeeseen enemmän kuin niitä istutetaan. Se on iso kansallinen ongelma. Ihmiset keräävät pienimmätkin oksat. Kerron pojalleni, voisiko hän tehdä jotain aurinkokeittimien saamiseksi jokaiseen malawilaiseen perheeseen!

Varsinkin nyt kuivaan aikaan maisema on paikoittain lohduttoman tuntoinen, varsinkin vuorien ja kukkuloiden rinteet ovat usein paljaita, vain yksittäisiä puita siellä täällä. Sambian rajalle mennessä, osa rinteistä oli ihan paljas, osa rinteistä oli säästetty ilmeisesti paikallisen viranomaisen taholta hakkaamattomina.

Savu saastuttaa ilmaa, sen näkee varsinkin aamulla, päivällä ja illalla ruoan laittoaikaan. Lilongwe on ylänköä ja kun laskeudumme aamulla kouluun mennessä alas kaupunkiin, taivaanranta näytää samealta, vaikka aurinko paistaa täydeltä terältä.

Silloin kun en ole koulussa tai muualla, istun pihalla palmupuiden varjossa, tunnen auringon lämmön iholla, luen tai vain ihmettelen! Rose on lakaissut pihan aamulla, hän pesee vaatteita ulkona olevassa pesualtaassa. Pihatöistä ja portin avaamisesta vastaava työntekijä uusii bambunversoista tehtyä aitaa. Pihat ovat lukittujen porttien takana. Kun tullaan autolla portin ulkopuolelle, pitää tyytyyttää, että portinvartija tietää tulla avaamaan portin (jokaisella talolla on omat portinvartijat, isommilla useampikin ja yövahdit myös). Kun kipakka tyyt, tyyt kuuluu, on portille mentävä nopeasti. Tähänkin tottuminen on vienyt aikansa, enkä tiedä, totunko oikeastaan. Jotenkin en osaa olla palveltava. Olen tottunut avaamaan ovet, kantamaan omat kassini (ja matkatavarani) autosta ja autoon! (Kohteliaisuus on eri asia!)Tulee mieleen, että olen kokenut nämä samat tunteet joskus kauan sitten Etelä-Afrikassa. Köyhyys pitää yllä ja uusintaa luokkaeroja, olipa sitten ihonväri mikä tahansa.

Jospa kaikki samassa taloudessa elävät ja työskentelevät voisivat istua saman ruokapöydän ympärillä! Tajuan syvemmin kuin koskaan, että köyhyyttä vastaan on taisteltava joka rintamalla ja kaikin mahdollisin keinoin.

Kävimme räätälillä! Siis ei ompelijalla vaan räätälillä! Pikkuriikkisessä huoneessa kaksi miestä ompeli ompelukoneella, kolmas otti mitat, kangaskasoja toisessa pienessä ‘sovitushuoneessa’ lähes kattoon saakka. Kuitenkin sieltä löytyi helposti Reginan kauan sitten sinne tuoma kassi, jossa hänen kankaansa olivat. Siis siellä oli kaikki omassa järjestyksessä! Minä vaan en huomannut sitä! Saan Reginan lupaamat afrikkalaiset mekot mukaani, uskon niin! Minua alati hämmästyttää ja yllättää se, mitä kuoppaisten ja töyssyjä täynnä olevien teiden takapihoilta voi löytyä. Sieltä löytyi tämäkin ompelimo!

Koulussa on ollut erittäin vaikea tottua kirjojen, vihkojen, kynien, kumien ja teroittimien ym materiaalin puutteeseen. Lapset tulevat kysymään minulta, onko minulla hänelle kynää, kumia, teroitinta. Ja tämä on yksityinen koulu! Sitäkin ajattelin, että miten koululaitos/kansa/sivistys voi kehittyä ilman kirjoja? Voiko?_Eikö maailmaa voi järjestää siihen malliin, että jokaisella lapsella on mahdollisuus nähdä, koskea, lukea, omistaa yksi kirja! Ei ihme että kun lapset saivat englannin tunnilla uudet kirjat, heti sen tunnin jälkeen kansi- ja sisäsivuja oli taittunut monesta kohtaa. Siis heille annataan yksi kirja kahta oppilasta kohden sen oppitunnin ajaksi ja sitten ne kerätään pois. Heille piti näyttää, miten kirja avataan ja sivuja käännetään, vaikka olivat jo 3:lla luokalla.

Sitten nämä oppilaiden rangaistusmenetelmät. Hyvin vaikea on nähdä ruumiillisen rangaistuksen käyttöä. Kun oppilaat metelöivät ja huutavat, pidin heille tiukkasäsvyisen puhuttelun. Kaikki kuuntelivat kyllä hiirenhiljaa, ja kun kysyin, mitä minun pitää tehdä heidän kanssaan, kun he eivät osaa olla hiljaa tunnilla, vastaus oli “You can hit us!” (Voit lyödä!) Sanoin, että en lyö, vaan puhun heidän kanssaan. Kerroin, että Suomessa opettaja ei voi lyödä ketään. (Luokan oma opettaja oli kuuntelemassa). Seuraavana päivänä kaikki oli entisellään, sama meteli, kunnes opettaja sanoi, että hän nipistää korvista tai käyttää isoa puista viivoitinta kämmeniin tai kukaan ei pääse lähtemään koulusta ennen kuin istuu hiljaa ja tekee tehtävät loppuun.

Lapset kaikkialla ovat ihania. Kun olin ollut poissa luokasta kaksi päivää, koko luokka ryntäsi halaamaan, kun menin luokan ovesta sisään. ”Teacher, teacher, teacher!!!”

Kävimme hautausmaalla kunnioittamassa kahden perheenjäsenen muistoa, joita en ehtinyt nähdä. Hautausmaat ovat jokaisessa maassa ulkoisesti hyvin erilaiset ja tietysti myös hyvin samanlaiset. Veimme kaksi punaista ja keltaista ruususeppelettä. Täällä hautakiveen laitetaan vainajasta iso kuva. Nuoren miehen haudalla oli kuvan lisäksi hänen ennen kuolemaansa kirjoittama runo. Aivan kuin hän itse olisi tullut runon kautta läsnä olevaksi ja niin tietysti hän voimakkaasti olikin. Minulla on tallessa hänen kirjeensä siellä kotona Kajaanissa.

Matka itse Malawi-järvelle siirtyi ensi viikonloppuun. Näin järven kyllä kaukaa tieltä, emme ennättäneet käydä rannalla asti. Viikonloppu sokeritehtaan golf-klubilla, jonne Regina oli kutsuttu pelaamaan, meni leppoisasti golf-kentällä kävellessä ja muutaman osanottajan kanssa keskustellessa. Rannikolla Salimasta pohjoisen suuntaan on paljon moskeijoita, Regina sanoi, että moskeija on joka kahden kilometrin päässä. Tällä on historiallinen tausta. Myös orjien vanha satamapaikka oli matkan varrella. Kun kysyin siitä Reginalta, hän sanoi, että oman maan historiaa ei paljon opeteta kouluissa. Siis vieläkin vallitsee Britannian imperiumin perintö tälläkin lailla!

Rannoilla oli myös paljon viljelyksiä, kassavaa, sokeriruokoa, maissia ja riisiä. Siellä on tietysti helpompi järjestää kastelusysteemit. Sokeritehtaalla on ihan oma kastelu- ja vedenpuhdistusjärjestelmänsä. Esittelyssä johtaja sanoi, että Malawi-järven pinta on nyt niin alhaalla, että heidän on pitänyt jatkaa johtoja saadakseen vettä. Eli jälleen, vesi on suuri ongelma. Huomasin itsekin, miten tottunut sitä on hanan aukaisemiseen. Aloitin pesemään siellä illalla hampaita ja avasin hanan ja sitten laitoin hammasharjan siihen veden alle ja suuhun, samassa silmänräpäyksessä huomasin, että vesi olikin hyvin ruskeaa ja sameaa. Huhuh, heti sylkemään vettä pois suusta ja etsimään vesipulloa suun huuhtomiseen!

Kävin keskusteluja kahden naisen kanssa, molemmat toimivat yrittäjinä. Ensimmäisenä iltana pöytäkeskustelussa malawilainen nainen sanoi japanilaiselle naiselle, että te käytätte ’skin card (“rotukorttia”). Seuraavan päivänä sitten kysyin, mitä hän tarkoitti tuolla termillä. Hänen mukaansa valkoiset (britit hallitsivat Malawia ennen itsenäistymistä vuoteen1964 saakka) ovat jättäneet perinnön, että musta ei ole arvokas ja että kouluttamattomat mustat katsovat ylöspäin mustaa koulutettua malawilaista. Itsekin olen huomannut sen, että olen kaikille niille, jotka eivät minua tunne, olen ’white woman’ (valkoinen nainen). Siinä on kyllä taakkaa kerrakseen! Tiedän, mitä on olla jatkuvasti tietynlaisen katseen kohteena.

Ei ole helppoa synnyttää itsenäistä sivistysvaltiota, jos se nyt oli maan itsenäistymisen tarkoitus! Näitä pohtimisia riittää!

Seuraavassa kirjeessä siitä, miten yhdistyksen asiat ovat edenneet!

Lilongwen sirkuttavien ja kurnuttavien yöäänien keskeltä, lämpimin terveisin, Pirkko.

Koulu Malawin lapsille

Tässä on Regina työhuoneessaan

12.9.2015, Lilongwe, Malawi.

Terveiset kauniista ja lämpimästä Malawista!

Sain vasta tänään koneeseeni toimivat nettiyhteydet, olemme yrittäneet sitä kaikin keinoin jo pari viikkoa, jotka olen täällä ollut. Maksoin 40 000 kwachaa (n. 80 e) siitä että kaksi asentajaa tuli taloon ja hoiti homman. Toivottavasti tämä nyt on pysyvä parannus nettiyhteyksiimme.

Yölento Lontoosta Addis Abeban kautta Lilongween sujui hyvin. Vähän tietysti jännitti kieltämättä. Kone oli niin paljon myöhässä, että aamu ehti jo valjeta ja näin koneen ikkunasta ensin valtavan ison punaisen Afrikan aamuauringon, näin vuorten ympäröivän kaupungin Addis Ababan ja koneen laskeuduttua ja ovien avautuessa astuin Afrikan maaperälle lämpimän ilmanvirran lehahtaessa iholle. Olin Afrikassa.

Vaihto koneeseen sujui joustavasti täpötäydessä hallissa vieri vieressä odottavia ja seisovia matkustajia katsellessa, ihmiset odottamassa lentoja eri Afrikan (pää)kaupunkeihin, (Accraan, Lagosiin, Kinshasaan, jne). Nimiä, joita en tavallisesti näe lentokenttien ilmoitustauluilla. Noustuamme ilmaan uudelleen Addilsesta, näin lisää vuoristoja, siellä täällä asutusta ja kiemurtelevia teitä vuorten rinteillä, sitten vähitellen maa alkoi näyttää entistä kuivemmalta ja karummalta. Lopulta pilvipeite piilotti kaiken.

Lilongween laskeuduimme paksun pilviverhon takaa. Ensimmäinen huikea näkymä Malawista oli voimakkaan punainen maa ja siellä täällä isoja puita horisontin avautuessa loputtomiin.

Lentokentällä olivat vastassa Reginan* koko perhe ja sisko lapsineen! Olin tosi otettu ja siitä alkoi minun Malawin elämä. Täällä on vielä talvi ja kuiva kausi, mutta useimmat puut kukkivat jo ja ovat vihreitä. Maa on todella kuivaa ja pienikin tuulenhenki ja autot erityisesti nostattavat pölyä, mitä on joka paikassa, myös sisällä huoneissa, Se tulee ikkunoista ja ovista sisään ja sitä hengitämme ihan varmaan koko ajan. Sateet tulevat tänne marras-joulukuussa. Sitten kuulemma kaikki alkaa viheriöidä ja kukkia. Ehkä se on paras aika tulla tänne, jos haluaa nahdä maan kauneimmillaan. (Ajattelemattomuuttani laitoin eilen valkoiset housut jalkaan, kun koulussa oli liikuntatunti ja sen tunnin loputtua housut olivat punertavan valkoiset!). Lapset tosin leikkivät välitunneilla siellä ja tulevat sitten luokkaan hameet tai housut punaisessa pölyssä.

(*Regina on minun ystäväni ja meidän yhdistyksen Malawin kontakti ja asioiden hoitaja meidän kouluasioissa Malawissa, tiedoksi niille, jotka ovat uusia jäseniämme).

Olen siis ollut nämä kaksi viikkoa täällä pääkaupungissa, Lilongwessa. Tämä on alueeltaan laajalle levinnyt kaupunki, autolla on pakko mennä joka paikkaan (kenellä sellainen on). Ja niitä autoja riittää. Eli liikumme autolla kaikkialle. Yritin sanoa eräänä päivänä Reginan koulussa, että kävelen koulusta hänen taloonsa, n. 2 km. EI!! oli vastaus! Tajuan silloin olevani valkoinen täällä! Siitä aiheesta myöhemmin enemmän.

Vaikea tottua tähän liikenteeseen, minulta pääsee aina vahingossa jokin äännähdys, että varo, ja Regina sanoo, että minun pitää tottua tähän menoon ja yrittää olla hiljaa! Valoissa (joita täällä on muutama käytössä) ajetaan päin punaista surutta. Regina kolaroi autonsa yksi ilta viime viikolla, en ollut silloin mukana. Edessä oleva auto oli pysähtynyt yhtäkkiä ja PAM! Kuljettajan puolen valot mäsäksi ja kylki ruttuun ja etupelti ruttaantuneena ylös, eli hän ei ollut nähnyt ajaa ennen kuin kävi kaikin voimin painamassa sen alas. Isot korjauskulut ja iso harmi.

Sitten ne bussit, niitä on pilvin pimein, suurin osa niistä on pieniä pakettiautoja, joihin on laitettu istuimet. Ne ovat täpötäynnä ja pysähtyvät minne tahansa. Joissakin olen nähnyt numeron, mutta kai ihmiset tietävät, mikä kulkee minnekin. Heillä on omat järjestelyt, joista minä en tiedä. Sitten on isompia busseja, ’Chicken bus’, niissä kulkevat ihmiset ja kanat, vuohet ja kalat… ja tavarat katolle köytettynä. Olen nähnyt busseja, jotka kulkevat kallellaan, kun paino on jakautunut niin epätasaisesti. Näyttää, että ei nuo kovin pitkälle pääse, mutta luulen, että silti pääsevät määränpäähänsä. Ja heilläkin on joku oma systeemi, jolla nämä kaikki toimii.

Jalankulkijoita on tienvieret täynnä, lapsia ja aikuisia, useimmiten lapsia ja naisia. Useimmilla miehillä on ilmeisesti joko pyörä tai auto. Regina tuututtaa niin hirveästi, kun ihmiset kulkevat tietysti mieluummin tiellä kuin pölyisellä tienvierellä. Polkupyöräilijät ovat oma lukunsa. Niillä kuljetetaan ihmisiä ja tavaraa. Uskomattomia lasteja. Pimeässä autolla ajaessa valottomia, heijastamattomia pyöriä on vaikea erottaa, kun lasti saattaa levitä jopa yli metrin pyörän kummallekin puolelle tai sitten nousta ajajan pään yläpuolelle jopa puolen metrin verran! Ja näin ne nousevat mäkiä ylös ja laskevat alas. Heillä täytyy olla voimaa. Autoja ajaa koko ajan molemmin puolin tietä, polkupyöriä molemmin puolin tietä, isoja rekkoja usein myös, olin ihan kauhuissani, mutta niin vain kuljetukset täällä hoidetaan. Usein tien bitumireunat ovat kuluneet ja murtuneet pois, joten keskitie voi jäädä aika kapeaksi välistä. Myös pään päällä täällä kannetaan vaikka mitä. Näin eilen kolme isoa puista tuolia yhden miehen pään ja olkapäiden varassa. Naisillakin voi olla raskaita kantamuksia pään päällä, parimetrisiä puita iso kimppu! Sitten tiesulkuja on heti kaupungin ulkopuolelle mentäessä. Aseistettu poliisi pysäyttää ja kyselee ja tarkistaa ja sitten siirtää tynnyrin pois tieltä.

Viime sunnuntai-iltapäivällä olimme tulossa kaupungin keskustasta kotiin, kun yhtäkkiä oli tiesulku liikenneympyrässä. Autoja oli jo ennen meitä pysäköitynä joka puolelle. Kysyin Reginalta, mistä on kyse. Hän nauroi ja sanoi, että varmaan presidentti on tulossa. Luulin, että hän narraa. Hän sammutti auton moottorin siinä keskellä tietä ja sanoi, että mennään katsomaan. Okei, sanoin ja lähdimme liikenneympyrän toiselle puolelle, mistä keskustan liikenne tulee, odottelimme n. 10 min. ja sitten alkoi kuulua sireenien ääniä, ja kohta mustia autoja, jotka todella ajoivat tuhatta ja sataa, niitä oli varmaan kymmenkunta ja lisäksi moottoripyörät välissä. Kysyin, missä se presidentin auto on, tulihan se (siinä liehui Malawin liput, erottui siten muista mustista autoista), vilauksessa se oli ohi, perässä tuli iso panssaroitu vaunu ja lisää mustia autoja! En olisi uskonut, ihan kuin jokin takaa-ajo TV:ssä!!

Sähkökatkokset ovat tavallista arkea. Kukaan ei tiedä etukäteen milloin ja missä osassa kaupunkia. Onneksi Reginalla on Tilly-kaasulamppu, kuten aikoinaan lapsuudessa minunkin Mummolassa Kärenmäessä, Sonkajärvellä. Joku oli keksinyt vitsin näsitä sähkökatkoksista, kuva kiersi sähköpostissa, nuori mies oli tehnyt kiikun isoon voimavirtamuuntajaan ja kiikkui siinä, “eihän tässä ole mitään hätää, sähköt ovat poikki.”

Vesikin on loppunut jo kolmesti. Ja lehdessä oli otsikko, veden hinta nousee. Alan tajuta tätä veden puutetta maailmassa ihan konkreettisesti. Aika ontto olo, kun ei voi peseytyä, pestä, ei juoda, ei keittää, jne. Ilman vettä on hankalaa elää arkea. Rose (kotiapulainen) oli tuonut pihalla olevasta pienestä kaivosta aika likaista vettä vessaan isossa ämpärissä, siitä sitten jugurttikupilla vettä vessan pönttöön! Ja juomavettä on isossa pullossa, joista toinen on varastossa, joten juomavettä on varalle.

Kaikista näistä hankaluuksista huolimatta elämä sujuu, ihmiset ovat ystävällisiä ja kiinnostuneita, tämä on todella kaunis maa. Kasveja ja viljaa voi kasvattaa koko vuoden ympäri, hedelmäpuut kasvavat. Veden saanti on tietysti eritt’in suuri onglema. En näe pihoissa monia hedelmäpuita, en vielä tiedä, miksi. Maissi on pääruoka (Nsima), jota syödään joka aterialla ainakin niissä perheissä, joilla ei ole varaa muuhun.

Tämä tästä arjesta Olen siis ollut mukana hoitamassa Reginan asioita ja meidän yhdistyksen asioita kaupungin eri virastoissa. Olen opettanut Reginan koulussa 3.luokkaa.

Meidän yhdistyksen asia on edennyt nyt niin pitkälle, että Luonnontuhojen (Disaster Ministry, joka on Varapresidentin vastuulla) ministeriö ja varapresidentin erityissihteeri ovat lähettäneet paikalliselle hallinnolle suosituksen osoittaa meille maata koulun rakentamista varten. Tapaamme maanantaina (14.9.) Opetusmisnisteriön ihmisen.

Olen todella helpottunut tuon asian etenemisestä hallinnon eri portaissa. Olemme esittäneet asian niin, että meidän tarkoituksena on rakentaa kaksiluokkainen alakoulu, esikoulu ja 1. luokka ensin (ja sitten laajentaa sitä vuosi vuodelta) sinne tulva-alueelle, jossa ei ole koulua ja jonne paikallinen hallinto joko on jo rakentanut tai rakentaa vesikaivon ja tien. Tarvitsemme yhteistyötä viranomaisten kanssa, että saamme ensin infrastruktuurin ja ihmiset sille alueelle ja silloin koulun rakentaminen sopii hyvin yhteen hallinnon tavoitteiden kanssa. Korostimme, että koulu on ilmainen ja kaikille avoin ja että järjestämme kouluruokailun.

Myös opettajien saamisessa tarvitsemme apua, puhumme siitä maanantaina. Hallitus kouluttaa uusia opettajia ja heidän on sitten sitouduttava opettamaan 2 vuotta, minne ministeriö heidät sitten lähettääkin. Haluan, että olemme kuitenkin mukana siinä valinnassa, jos suinkin mahdollista. Ehkä uusista innokkaista vasta valmistuneista opettajista voisi saada sopivia opettajia meidän kouluun. Tai sitten palkkaamme omilla varoilla opettajia. Regina sanoo, että opettajien saaminen on vaikeaa. Näin sen itsekin, kun olin 4 uuden opettajan valinnassa mukana Reginan koulussa.

14.9.2015 Ehkä tässä on tällä kertaa tärkeimmät ja päällimmäiset asiat, Olimme viikonlopun kaukana Malawi järven lähellä, siitä enemmän seuravassa viestissä.

Afrikan ja Malawin terveisin, kiitollisena Pirkko.