Tässä Pirkon 3. kirje Malawista. Kuvat ovat ensiksi ja sitten Pirkon kirje. Kuvia tontista ja rakennuspaikasta ei tähän voitu vielä laittaa teknisten ongelmien vuoksi.
Pirkon kirje 3. Malawista,
matka Nsanjen maakuntaan ja maaseutukyliin. Koulu. Kylässä.
Lähdimme matkaan
keskiviikkona aikaisin aamulla 16.9. 2015. Ajoimme ensimmäiseksi
Blantyreen. Ajomatka reilut 3 tuntia afrikkalaisen maiseman halki,
jonka tunnistan kirjojen kuvituksista entuudestaan. Kumpuilevia
kukkuloita, vuoria, tie kipuaa spagettimaisesti korkealle rinteitä
pitkin ja sitten alas, alhaalla tasankoa, puita harvalleen siellä
täällä, osa lehdettömiä, majoja ja taloja hajaantuneina tai
rykelmässä ja sitten taas kiemurramme tietä ylös ja alas. Matkan
varrella on isompia paikkoja, joissa on toripäivä. Yritämme
pysähtyä ostamaan joitain vihanneksia, siitä ei tule mitään,
auton ympärille ryntää niin hirveästi ihmisiä, että Regina ajaa
pois.
Blantyren kaupunki on
kukkuloiden rinteillä, leveitä katuja reunustavat mahtavat
Jakarandapuut, nyt violetin sinisessä kukka- loistossaan. Blantyre
muistuttaa todella brittiläistä viktoriaanista kaupunkia, Lilongwe
on afrikkalaisempi, jos niin voi sanoa. Meidän oli hoidettava
liikennevirastossa Reginan auton rekisteröinti-asioita. Siispä
sinne. Ohoh. Odotimme lähes neljä tuntia milloin milläkin luukulla
ja kuljimme edestakaisin kahden toimiston väliä. Kaksi
miesvirkailijaa lähetti toinen toisensa luo. Reginankin
kärsivällisyys alkoi olla koetuksella. Oli kuumin päivä tähän
asti + 37 C , koko toimisto täynnä asiakkaita, kaikilla heilläkään
eivät asiat edenneet. Minäkin sanoin klo 16 aikaan, että heippa ja
nostin kassini ja olin lähdössä pois, toivoen, että Regina seuraa
perästä, kun virkailija huutaa, että odottakaa nyt hetki!!!
Odotimme ihan turhaan, asiat eivät selvinneet, hukka reissu. Olimme
pahasti myöhässä aikataulustamme, meidän piti olla Reginan
ystävien luona yli 100 km päässä valoisaan aikaan, pimeä tulee
täällä yhtäkkiä kuuden aikaan. Ostimme isot pullot vettä ja
matkaan. Kun olimme Nchalossa, missä Reginan ystävä asuu, Regina
saikin päähänsä, kun näki Villieläinpuiston mainoksen, että
käydäänpä katsomassa, onko se lähellä, kun huomenna on
tarkoitus käydä siellä menomatkalla Nsanjeen.
Hän lähtee ajamaan.
Pimeä on jo tulossa 10 minuutissa ja tämä nainen kääntyy
sivutielle. Yhtäkkiä tien toisen puolen täyttävät mahtavan
korkeat hiekkakasat, yli auton korkuiset! Hän ajaa tien vapaata
reunaa. Hei, nyt auton valot ilmaantuvat pimeydestä, auto on
tulossa vastaan! Missä nyt ohitat tällä tiellä? Onneksi huomasin
vähän aikaa sitten pienen syvennyksen meidän puolella. Sanon,
peruuta sinne, enkä peruuta, toinen vastaa. No, pakkohan sinun on,
kun kuorma.-auton nokka on jo melkein kiinni meidän autossa. Regina
alkaa peruuttaa ja onnistuu siinä tosi hyvin. Pääsemme jatkamaan
matkaa. Tulee toinen auto vastaan! Regina ei halua enää peruuttaa,
avaa ikkunan ja huutaa kuskille, en peruuta enää, minä jo
peruutin! Voi itku! Regina viittoilee kuskille, joka on onneksi
nuorempi mies, että peruuta sinä tuonne, niin me pääsemme ohi.
(Meillä on kokemusta mieskuskien törkeydestä).No, tämä kuski
peruuttaa, onneksi. Toivon hengessäni, että nämä hiekkakasat
joskus loppuvat eikä autoja tule enää vastaan. Ne loppuvat,
alkavat uudestaan ja loppuvat, joku mopo ja pyörämies tulee vielä
vastaan, mutta ne ovat helpommin ohitettavia. Ajamme n. 15 km
‘pesulautatietä’, kunnes tärinään ja sen ääneen melkein jo
tottuu ja näemme valoja pimeässä, niiden pitäisi olla Majete
Wildlife Parkin majoituspaikan valot. Kysyn Reginalta, tietääkö
hän, missä olemme? Ei tiedä. Jukupätkä, keskellä ei mitään,
villieläinpuistossa ja portit majoituskeskukseen ovat menneet kiinni
klo 18.00, kun Regina soittaa sinne. Auton valot näkyvät. Auto
pysähtyy ja sieltä tulee isohko mies. Hän kysyy, mikä on
tapahtunut, Regina selittää. No, ei auta muu kuin kääntyä
takaisin samaa tärinätietä ja takaisin ihmisten pariin. Nyt ei
tule yhtään autoa vastaan sorakasojen osuudella!
Ajamme majapaikkaamme
ystävien luo ja he vievät meidät syömään – Golf Klubille!
Tämä paikka on Malawin suurin sokeritehdas. Opin tuntemaan maan
sokeritehtaat! Valtava maa-alue sokeriruokoa ympärillä – 14 000
ha! Kysyin, mikä on minimipalkka Malawissa, johtaja sanoi, että
yksi dollari per päivä. He maksavat vähintään kaksi dollaria.
Taas tulee vastaan tämä kouluttamaton työvoimareservi ja
yhteiskunnalliset kysymykset….
Matka jatkuu seuraavana
aamuna kohti Fatimaa, Reginan kotikaupunkia. Viimeiset 100 km ovat
erittäin kuoppaista ja välillä kivistä, penkereistä tietä,
tyhjien joenuomien ja virtaavien vesien ylittämisiä, auto saa
pohjakosketuksia ja pelti paukkuu niin, että autoakin käy sääliksi.
Pääsemme kuitenkin
lopulta perille Reginan vanhempien kotiin. Varsinkin äitiä on
jännittänyt minun tulo, olen varmaan ensimmäinen valkoinen vieras
tässä talossa. Vähitellen jännitys laukeaa, kun syönkin ihan
samaa ruokaa kuin hekin ja nukun ihan mielelläni heidän kodissaan
enkä missään majatalossa!!! Äiti oli alunperin sanonut, eihän
meille voi…..kun meillä on niin vaatimatonta….
Koulu.
Iltapäivällä sitten se kaikkein
tärkein hetki yhdistyksen asioissa lähestyy, kylänjohtajien
tapaaminen. Ajamme keskelle kylää, kylänjohtajan talon viereen.
Näen, että tuoleja on aseteltu ympyrään ison puun alle. Kaksi
parhainta tuolia keskellä toista puoliympyrää ovat Reginalle ja
minulle. Nyt minua tosiaan alkaa jännittää, en tunne heidän
kulttuuriaan ja tapojaan. Orpo, epävarma olo. Regina niiaa
päälliköille, minä tervehdin kumartamalla päätäni ja sanon
sitten käsipäivää.
Istumme ja jäämme odottamaan, pari
kylänjohtajaa puuttuu vielä. Minä mietin, miten saan sanotuksi
tärkeimmät asiat yleisen ja yhtäläisen koulutuksen järjestämisen
tärkeydestä. Sen roolista kansakunnan kehityksessä. Silti, en voi
tietää, miten he tulkitsevat, mitä aion sanoa, saanko heidät
vakuuttuneiksi meidän yhdistyksen toiminnasta ja tarkoituksesta,
miksi olemme tällaiseen toimintaan lähteneet. Saanko heidät
vakuuttumaan ja antamaan maata käyttöömme koulua varten?
Pääsemme aloittamaan. Ensin
paikallinen aluevirkailija pitää rukouksen ja sitten paikallinen
kehitysviranomainen esittelee osallistujat. Sitten on meidän vuoro.
Regina alkaa puhua, hän kertoo 30 vuoden ystävyydestämme,
vuodesta 1985 Yorkissa, kun tutustuimme. Mitä olen tehnyt hänen ja
hänen perheesä hyväksi ja miksi olen heidän perheen ‘Aunty’
(täti), mitä en silloin alkuaikoina ymmärtänyt itsekään omasta
kulttuuristani katsoen. Hän kertoo minusta ja lapsistani… Sitten
on minun vuoro. Kerron Suomesta, joka vielä1930-luvulla oli köyhä
maa, jonka koululaitos alkoi kehittyä ja kuinka vanhempani eivät
voineet käydä pitkään koulua, kuinka isä Karjalassa oli 4
viikkoa kiertokoulussa ja kuinka äiti Savossa syrjäseudulla pystyi
käymään koulua vain neljä vuotta. Ja kuinka minä ja minun
sukupolveni sai mahdollisuuden koulunkäyntiin ja opiskeluun. Miten
Suomi on nostanut itsensä koulutuksen kautta hyvinvointivaltioksi.
He kuuntelivat tarkkaan, kun Regina käänsi puhettani. Meidän
yhdistys on syntynyt tästä taustasta ja halusta antaa mahdollisuus
ilmaiseen kouluun ja kouluruokaan niille, joilla ei muuten ole siihen
mahdollisuutta.
Kyläpäälliköt johtajansa kanssa
keskustelevat ja sanovat päättävänsä huomiseen mennessä
koulusta ja sen paikasta.
Kokous loppuu rukoukseen ja
kättelyihin. Lähdemme takaisin Reginan vanhempien luo.
Vielä yksi yö ja sitten tiedämme,
saammeko rakentaa koulun ja mihin se tulee.
Ote päiväkirjamerkinnöistäni.
18.9.2015. Fatima, Muona, Chitseko
Group Village, Nsanje.
“Vihdoinkin tämä
kaikki tulee todeksi. Tänään saimme tietää päällikköjen
päätöksen, meidän koululle annetaan käyttöön maa-alue kahden
kylän väliseltä alueelta. Lisäksi siinä ihan vieressä on
tulvien johdosta alueelle syntynyttä uusasutusta. Se oli jotain
aivan uskomatonta. Neljä kylänjohtajaa/kyläpäällikköä oli
paikalla ’ylikyläpäällikön’, 19
kylän yhteisen kyläpäällikön kanssa. Lähdettiin kaikki Reginan
autolla kylätietä eteenpäin kunnes tulimme tulvatuho-alueelle.
Käännyimme uudelle tielle, tulimme kylään, ajoimme kylän halki
talojen nurkkia hipoen (täällä voi ajaa siitä, mistä autolla
pääsee eteenpäin), sitten ylös jyrkkää mäkeä. Olin
kauhuissani, tästäkö pitää ajaa! Auto jäi kiinni kiviin
puolimäkeen, renkaat löivät tyhjää ja siinä istuimme. Ihailen
Reginan hermoja ja ajotaitoa, siinä hän istui rauhallisena! Minä
yritin myös näyttää ihan normaalilta! Pari miestä nousi autosta
ja lähti viittoilemaan, miten kannattaa jatkaa. Auto peruutettiin
alas ja uusi yritys kauempaa, mutkan kautta ylös – se onnistui
paukkuen – ja niin olimme tulevan koulumme paikalla! Ihmeellistä
ja liikuttavaa. Katson ympärilleni ja kävelen muiden perässä, kun
he katsovat ja näyttävät, mistä rajat kulkevat. Tämä on siis
totta! Kiitollisuus.”
Saimme maa-alueen
käyttöömme ja nimiimme koulun rakentamista varten. Se on ylänköä,
lähes puutonta maastoa, kolme kukkulaa hallitsee maisemaa. Kuivuneen
joen uoma alhaalla laaksossa. Kylät kummallakin puolella laaksoa.
Keskeinen paikka koululle. Porakaivo on alhaalla laaksossa, mutta
päälliköt sanovat, että se on riittämätön, 184 perhettä
käyttää sen vettä kaikkiin tarpeisiinsa. Minulle vakuutetaan,
että tulvat eivät koskaan nouse tänne asti. Totta, tämä on niin
korkealla. (Tammikuun tulvat veivät mukanaan kaksi koulua
alueelta).
Kylässä
Elämä afrikkalaisessa
maalaiskylässä sujuu arkisissa askareissa, laitetaan ruokaa,
syödään, pestään astioita ja vaatteita, siivotaan. Jutellaan
niitä näitä. En ymmärrä heidän omaa kieltään shonaa, mutta
Regina kääntää välillä. Illalla juuri ruoanlaittoaikaan on
tämän päivän sähkökatkos ja talon emäntä keittää ruokaa
kolmella eri nuotiolla. Istumme pimeässä tulien ympärillä, on
tosi afrikkalainen hetki minulle, Linnunrata suoraan yläpuolella,
kuun sirppi vaakatasossa taivaanrannassa.
Saan syodä riisiä omalta pellolta!
Vau! Se on uusi kokemus. Talossa on lehmiä, vuohia, kanoja. Maissia,
kassavaa, maapähkinöitä kasvaa omalla maalla. Pihalla on kaksi
perinteistä ruohokattoista majaa, joissa voi oleskella viileässä,
pois paahtavasta auringosta. Illalla tosiaan jutellaan pimeässä
nuotion loisteessa. Ihmisiä, perheenjäseniä ja naapureita tulee
tervehtimään. Päivällä tulee lapsia katsomaan valkoista
vierasta, he vilkuttavat turvallisen etäisyyden päästä!
Käymme
paikallisessa valtion alakoulussa jakamassa tuomani Kajaanin
Suomalaisen Kirjakaupan lahjoittamia koulutarvikkeita. Eräässä
luokassa on 80 koululaista istumassa sementtilattialla vieri vieressä
kapeassa luokassa. Opettaja opettaa luokan edessä liitutaululla.
Luokassa on kuumaa ja tunkkaista. On ihailtava näitä lapsia ja
opettajia! He jaksavat! Käymme monessa eri luokassa, toisissa on
pulpetteja, aina on paljon oppilaita. Lahjoitamme koulun rehtorille
Juhan antaman jalkapallon. Autolle mennessä Regina antaa loput kynät
ulkona oleville lapsille. Siitä syntyy kauhea ryntäys hänen
ympärilleen ja jokainen huutaa, minkä pystyy, minulle, minulle!
Kävelen kauemmas, miten paljon ryntääviä lapsia, miten paljon
ääntä, kynän tähden! Panee taas ajattelemaan elämän
epäoikeudenmukaisuutta…
Seuraavalla kerralla paluu
Villieläinpuiston ja Blantyren kautta Lilongween
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti