Kotimatka onnistui - ja oli loppujen lopuksi hauska 😊

Tässä aluksi lentolippusotkujen ensimmäinen näytös.

19.10.2016

Paluulentoni varauksesta tuli melkoinen sirkus. Alunperin minun piti tulla reittiä Lilongve-Addis Ababa-Tukholma-Helsinki. Jo pari kuukautta sitten sain tiedon muutoksesta: Addis Ababa-Delhi-Helsinki. Viime viikon keskiviikkona tuli uusi muutos: Lilongwe-Blantyre-Addis Ababa-Delhi-Helsinki. Onneksi luin tuon muutoksen kunnolla: Delhissä koneiden vaihtoon aikaa 10 minuuttia. Kysyin Finnairilta: ei tule onnistumaan, yhteys Travellinkiin, ohjattiin Etiophian Aarlinesin toimistoon, siellä sanottiin, että ehei, Travellinkin pitää muutos hoitaa, yhteys taas Travellinkiin, päivän odotus, tuli viesti, että EAL tarjoaa vain rahoja takaisin väliltä Lilongwe-Delhi….siis ainoa maasta ulos lentävä yhtiö tarjoaa vain rahoja takaisin....viime maanantaina uudelleen EALn toimistoon, näytin tulosteen ensimmäisestä muutoksesta, väittivät että se on Trawellinkin tekemä, puhelin kuumana jonnekin, selvisi että syynä ensimmäiseen muutokseen onkin ollut lennon peruutus välillä Addis Ababa-Tukholma, toinen muutos oli jonkun huolimattomuutta, ei ollut tarkistanut koneen vaihtoa, joustin omasta aikataulustani, muutetaan lentoni seuraavalle päivälle, alkuperäiselle reitille, juuri kun virkailija on painamassa enteriä vahvistaakseen uudet lennot, sammuu toimistosta sähköt….. virkailija lupasi soittaa…kaksi päivää kulunut, check my trip näyttää jo lennot Blantyre-Addis Ababa ja Tukholma-Helsinki, mutta joudun vissiin juoksemaan ja uimaan välin Addis Ababa-Tukholma….tiistaina taas toimistolle, jos tuo matka ei ilmesty.

-----------

Otin yhteyttä Travellinkiin, tuli varmistusviesti, jossa nyt näkyy koko matka. Viikon päästä tietenkin tulee viesti, että Westmannayerjökulilla on purkautunut tulivuori…. Tai Hekla 

--------
Sitten siirrytään lähtöpäivään, jolloin lippusotku vasta alkaa vaikuttaa.

29.11.

Eihän sitä talosta lähdetä kuin torpasta, ehei, paluumatka alkoi mennä jostain syystä todella poskelleen heti ensimmäisestä hetkestä alkaen.

Olin saanut Travellinkiltä vahvistuksen, että lennon pitäis olla kunnossa, mutta viestissä ei kerrottu, missä kunnossa. Lentokentän virkailija ei löytänyt matkaani tietokoneelta, sieltä löytyi vain alkuperäinen, kolme kuukautta vanha matka, edestakaisen matkani varaus. Olin saanut edellisenä iltana Etiophian Airlinesilta viestin, jossa kehotettiin tulemaan ajoissa Addis Ababan kentälle, koska matkani siltä Tukholman kautta Helsinkiin alkaisi kello 1:10 aamuyöllä.
Luottaen siihen, että ainakin tuolta asti lennot olis kunnossa, pyrin pääsemään Addis Ababaan. Minut ohjattiin kirjautumistiskiltä lipunmyyntiin, sielläkään ei löydetty lippua, vaikka mulla oli näyttää varausnumerot ja vahvistukset. Tultiin lopputulokseen, että jos haluan päästä Addis Ababaan, minun täytyy ostaa sinne lippu. Eli maksaa toiseen kertaan jo maksamani matka. Eihän siinä muu auttanut. Eikä lipunmyynnin kortinlukija tietenkään toiminut, eiku ulos hakemaan automaatista käteistä, kolmesta automaatista onneksi yksi toimi, nostin myyjän ilmoittamaa maksua 175000 K varten 200 000 K.  Takaisin sisään maksamaan, 132000…. siis ei 175000!
Tullimiehet ihmetteli paksua rahanippua, piti selittää virkailijan töppäys. Loppujen lopuksi istuin koneessa.

Addis Ababassa odottelua riitti, olin siellä kello 8 illalla, jatkolento lähti 01:10, mulla oli kädessä boarding pass, joka mulle Blantyressa annettiin jatkolentoa varten. Olin jo kävelemässä putkea pitkin koneeseen, kun virkailija huusi perääni, kysyen, missä on elektroninen lippuni…sinänsä hassu kysymys, kun hänenhän se olis pitänyt löytää koneelta, kun eihän tuollaisia lippuja kannella kourassa…..mutta eihän siltä mitään lippua löytynyt. Alkoi 15 minuutin show, olin viimeisenä koneeseen pääsyä odottamassa ja kone odotti minua. Kaksi ihmistä etsi lippua, kolmas lähti kysymään pomolta, mitä tehdään, yhdelle joutilaalle kerroin koko lippurumban, eikä hänkään osannut muuta kuin päätään pyöritellä. Minua tilanne jo nauratti, kun ei muutakaan voinut.

Loppujen lopuksi päädyttiin ratkaisuun, joka ei Euroopassa onnistuisi. Lupasin maksaa tämänkin matkan ja minut päästettiin koneeseen, mutta passini jäi ohjaamohenkilökunnalle vakuudeksi, että varmasti maksaisin.
Yhdeksän tunnin ja Wieniin tehdyn välilaskun jälkeen oltiin Tukholmassa.

Noin tunnin odottelun jälkeen, tullimiesten ihmetellessä, Etiopia Airlinesin edustaja tuli minun passini kanssa, pääsin tullista läpi ja varsinainen sotkun selvittely alkoi. Ja heti alussa tuli selville, että Xavier oli todellinen asiantuntija.

Yli viiden tunnin, noin viidenkymmenen puhelun Ruotsin, Malawin, Etiopian  ja Suomen välillä alkoi sotkun syyt ja seuraukset olla selvillä.

Varsinainen sotkun syyllinen istuu Etiophian Airlinesin toimistossa Blantyressa, hänellä ei loppujen lopuksi ollut oikeuksia muuttaa lippuja, vaa

Sadekausi alkaa - lähtötunnelmissa

28.11.

Viimeinen kokonainen päivä Malawissa. Tunnelmat ovat jotenkin sekavat.
Päivällä oli keskustelu Georgen, Blantyressa asuvan Trustin jäsenen kanssa. Sovittiin muutamista perusasioista.

Sadekausi on täällä Limbessä alkanut, iltapäivisin taivas peittyy pilviin, ukkosen jytinä alkaa ja sade ropisee, oikeastaan se jyrisee, ainakin peltikatoilla. Viime yönä satoi koko yön, aamulla sankka sumu ja satele hiljalleen.

Maa vihertää päivä päivältä yhä enemmän, uusia kukkia työntyy esiin. Myös lintuja on ilmaantunut moninkertainen määrä, haikarat kävivät tarkistamassa, rakentaisko pesän tähän pihaan. Illan hämärtyessä liittyy kaskaiden koko päivän jatkuneeseen konserttiin linnuista yölaulajia, sekä sammakoita, sirkkoja, korviahuumaavaan konserttiin sekoittuu vahtikoirien haukunta ja useina iltoina aggregaattien hurina. Viikonloppuisin pääsee aistimaan Liwingstonen aikaisia tunnelmia, kun nuoriso herää tanssimaan, rumpujen kumina kaikuu monesta suunnasta.

Kun kävimme Muonassa viime maanantaina, siellä ei ollut vielä satanut yhtään. Joet olivat saaneet jonkin verran vettä vuoristosta. Maclean on saanut ohjeita, miten toimia Muonassa. Hänellä ja kyläläisillä on meneillään hiekan siirto turvaan jokiuomasta, sadekausi veisi sen muuten mennessään ja etsiminen täytyisi alkaa uudestaan.

Huomenna starttaa kone kohti Suomea, noin yhden aikaan iltapäivällä. 24 tuntia menee matkalla. Mukana olevat talvivaatteet on pakattu käsimatkatavaroihin, täytyy viimeistään Helsingissä vaihtaa hihaton paita paremmin säähän sopivaan.

Pieni toivomus matkan päätteeksi: Holvi-kauppaan tulee kohta uusi tuote, ehkä kaikkein tärkein tällä hetkellä, 100 päivän ruoka työmiehelle, hintaa 20 euroa. Tuote on tärkein sen vuoksi, että vaikka sadekausi on alkanut, uuden sadon kypsyminen vie kuukauden, pari, ja ihmisillä on ihan oikeasti N Ä L K Ä.

Best Regards
Terveisin

Martti

Koulurakennuksille paikat

21.11. 

Matkaan lähtö myöhästyi kaksi tuntia, kuski ilmoitti kuuden maissa vaihtavansa autoon jarrukenkiä. Hyvä niin, koska tarkoitus oli kiemurrella vuoristosta alas Shirejoen laaksoon. Lähtiessä kysyin, toimiiko myös käsijarru, koskaan ei saa näissä maisemissa luottaa pelkkiin jarruihin. Thabwassa tervehdin autosta edellisenä päivänä passia kysellyttä virkailijaa, hän vastasi tervehdykseen, jäi varmaan ihmettelemään, minne tuo nyt on menossa;) Kuski ajoi varovasti, koska auto oli hänen omansa, ei jonkun kuljetusfirman. Tie oli alkuosalta huonossa kunnossa, pelkkää nimismiehenkiharaa ja teräviä kiviä. Perillä oltiin kello 12. Soitin Macleanille Muona Citystä, hän aikoi hommata kyydin ja tulla koulutontille. 

Väkeä oli paikalla runsaasti, aikuisia kolmisenkymmentä, lapsia saman verran. Grace sai tällä kertaa toimia tulkkina. Kerroimme lyhyesti, mitä oli tarkoitus saada aikaan. Hiekan siirtämisestä sukeutui taas keskustelu, lähinnä siitä, olisiko siirto vapaaehtoistyötä. Tarvikkeiden varastointi tuli myös esille, lähinnä sementin ja muiden tarvikkeiden. Puhuttiin varaston rakentamisesta. 

Grace selvitti omaa osuuttaan, kertoi, että olemme viimein saaneet kartat, joihin tällä reissulla on tarkoitus sijoittaa koulurakennukset ja muut tarvittavat tilat. Kerroimme myös, että projekti jatkuu soran siirtämisellä joesta, turvaan sadekaudelta, maansiirtourakoitsijan hankkimisella ja piirustusten laatimisella. Maclean sai tehtäväkseen esitellä siirrettävät massat Gracen ohjeiden mukaisesti. Hiekalle löytyi varastopaikka, sen valuminen veden mukana estetään matala muurilla.

Kokouksessa oli havaittavissa ihmettelyä ja jonkinlaisia kyllästymisen merkkejä, koska mitään konkreettista ei ole tapahtunut tontilla. Kun siirryttiin tontille - parikymmentä kyläläistä seurasi mukana - alkoi kiinnostus herätä. Grace sai aikaan todella vilkkaan keskustelun kyläläisten kanssa rakennusten sijoittelusta, kaivon ja keittiön paikasta, sekä siitä, että varataan yli puolet tontista varsinaiseksi koulualueeksi, johon jää myös tilaa mahdolliseen laajenemiseen. Opettajien asunnot sijoitetaan tuon alueen ulkopuolelle, samoin kasvimaa. Olimme hänen kanssaan tehneet päätöksiä jo etukäteen, hän esitteli ne kyläläisille ja tehtiin muutama muutos keskustelujen perusteella. Sadekauden vesimassojen kulku tontilla täytyy ottaa todella tarkoin huomioon, koska vettä tulee niin paljon, että kokonainen talo voi huuhtoutua tulvan mukaan, vedet on ohjattava kulkemaan rakennusten ohi. 

Tuli tässä kirjoittaessa mieleen, että maansiirtotyöt kannattaakin tehdä ennen sadekautta, päästään seuraamaan veden kulkua ja korjaamaan mahdolliset virheet ennen rakentamista. Sadekautta hyödynnetään muutenkin: tiilien tekemisen ehkä tärkeimpään vaiheeseen, tiilien kasteluun usean päivän ajan, tarvitaan vettä. Ne täytyy suojata vedeltä yhdeksi päiväksi, sen jälkeen jokainen vesipisara parantaa niiden laatua. 

Parin tunnin palaveri päättyi kuvauksellisesti, otin kuvia toimikunnasta, joka hoitaa töiden järjestelyjä ja tarvikkeiden varastointia, vartiointia ja ruokailun järjestämistä. Muutama nuori mies halusi myös ryhmäkuvan. Täytyy tulostaa kuvat paperille. Lapset halusivat videokuvaan;) 

Kävimme syömässä lounaan, todella hyvää ruokaa. Sen jälkeen sanoin että nyt lähdetään kuin mustalaiset. Paluumatka kesti 3,5 tuntia

Maailman parhaat mangot

20.11. 

Eilen oli ukkosmyrsky, vettä tuli noin 5 senttiä, salamoita kymmeniä, mutta ei tuulta tällä kertaa. Sadekausi alkaa pikkuhiljaa. 

Tänään, noin 9 maissa, majatalon isäntä sanoi ” Jump on the board, let’s go to buy some mangos”. Mikäs siinä, auton kyytiin ja menoksi. Olin ensin vähän sekaisin suunnasta, mentiin joitakin sivukujia pitkin, mutta päädyttiin valtatielle M1, joka hiljalleen kipuaa vuoristoon, ja vie loppujen lopuksi alas Shirejoen laaksoon. Sadekuurot ovat puhdistaneet ilmaa ja näkyvyys oli paljon kirkkaampi kuin aikaisemmilla kerroilla. Tuota tietähän mennään myös Muonan kylälle. 

Laskeuduttiin jo kohti laaksoa, kun isäntä käänsi auton tiensivuun. Paikalla oli kymmenkunta ihmistä kauppaamassa kauden hittituotteita, mangoja. Esillä oli ainakin sata kiloa, toiset vihreitä, toiset keltaisia, kaikki taatusti luomutuotteita, samana aamuna poimittuja. Sain pikakurssin siitä, missä vaiheessa kumpaakin mangotyyppiä kannattaa ostaa. Kassiin päätyi kolmisenkymmentä mangoa, painoa kymmenkunta kiloa, hintaan 600 K, eli noin 80 senttiä. Vilkaiskaapa kaupan hyllyn reunasta mangon hintaa Suomessa. 

Matkaan tuli muutos, sain tietää että mennäänkin eteenpäin, käymään yhdellä Malawin suurimmista sokeriplantaaseista, jossa isäntä oli ollut töissä noin 25 vuotta sitten. Laskeuduttiin alas vuorelta, korvia piti loksautella auki vähän väliä, tultiin poliisien puomille. Ja ensimmäisen kerran, kun mulla ei ollut mukana laukkua ja sen taskussa olevia papereita, niin eiköhän poliisi rupea kyselemään multa passia. Selvisin kuitenkin selityksellä, että ei meillä ollut tarkoitus tulla tänne asti…näytin hänelle ajokorttini ja sain tiukat ohjeet pitää passi aina mukana. Hupaisaa jutussa on se, että huomenna maanantaina ajamme saman tiesulun läpi ja käännymme kohti Muonan kylää. Ja passi on mukana. 
Matka jatkui Shirejoen yli ja sen toisella puolen vielä parikymmentä  kilometriä, loppumatkasta alkoi tien molemmin puolin olla sokeriruokopeltoja silmänkantamattomiin asti. Käännyttiin varsinaiselle plantaasin tielle, sain tietää, että pinta-alaa viljelmillä on yli kymmenentuhatta hehtaaria, työntekijöitä useita tuhansia, alueella on kouluja, kauppoja, asuntoja tuhansille, oma sairaala, eli pieni kaupunki. Tehdasalue oli laaja. Ilmassa leijuva omituinen, makea tuoksu sai selityksen: tielle oli laitettu melassivettä sitomaan pölyä. Sokeriruoko muuten katkotaan vieläkin machetella, runko kerrallaan, karsitaan loput lehdet, heitetään kasaan, josta kuorma-autot keräävät ne ja vievät tehtaalle. Loput sen vuoksi, että koko pelto poltetaan, suurin lehdistä palaa, samalla pellolta häipyvät käärmeet ja kaikki tuholaiset.  Ruoko täytyy kerätä kolmen päivän sisällä, muuten nesteet siirtyvä kasvin juuriin. Työllistävä vaikutus tuollaisella tehtaalla, ruokoja katkovat ihmiset ovat muodostaneet omia yrityksiä ja laskuttavat hehtaarien perusteella. 

Vierailu isännän sukulaisen luona kartutti mangovarastomme ainakin kaksinkertaiseksi, lapset kävivät keräämässä maahan pudonneita. 
Kävimme syömässä kevyen lounaan tehtaan urheiluklubin ravintolassa. Se oli lähellä joen rantaa, mutta joen pinta on vielä niin alhaalla, että vettä oli vasta vajaan sadan metrin päässä. 

Paluumatkalla kartutimme hedelmävarastoa vielä neljällä isolla papaijalla, hintaan 500 K. Täytyy ihmetellä, mistä nuo vuoristossa kasvavat puut saavat vettä tässä kuumuudessa. Alhaalla laaksossa oli nimittäin +42 astetta, mutta ylhäällä vuoristossa putosi +21 asteeseen, Blantyren +31 tuntui jopa mukavan raikkaalta. 

Söimme papaijaa, oli todella hyvää. Halusin myös syödä mangoa ja sen maku meinasi viedä kielen mennessään. Ne mangot ja papaijat, joita löytyy Suomen kauppojen hyllyiltä, lähtevät viljelijältä raakoina ja ne kypsytetään kaasuttamalla, muistaakseni eteenillä, ennen hyllylle laittamista. 

Herkullinen päivä. Aamulla lähtö Muonaan kello 6, työteliäs päivä edessä.

18.11.

Long time you see… Muonasta paluun jälkeen on ollut niin hiljaista, että kynäilyyn ei oikein ole löytynyt motivaatiota, ei se aina onnistu.

Toista viikkua meni paskatin kynsissä, menin onneton syömhän viis mansikkaa. Net tarjos täälä viikon asunu ruottalainen pariskunta, poika ja tyär olit völjysä. Mies oli Kirunasta, eli samalta levveysastheelta ko minun syntymäkoti. Raatathin vähäsen meän kielelä, vaikkenmie sitä kunnola ossaakhan, son sitä Penkti Pohjasen kieltä.

Soli käyny monta kertaa Kolarisa, ja se poika oli spelannu lätkää Suomen puolela, seki puhu jotaki suomea. Enimhäkshen kuiteski väännethin ruottin kieltä…kummasti se muistu mielhen vaikken ole sitä raatannu monhen kymmenhen vuothen. Johtuukhan se siittä, ette se keskikoulun pakkopulla ei mulle ollu ylenannattavvaa. Emmie tätä murrettakhan ossaa kunnola, ko met olima junantuomia, Torniosta tulhet, muori ja vaari puhhuit kirjakieltä.
Perhhen vaimo oli täältä Malavista lähtösin, se solkkas chitsewwaa, ruottia ja enklantia. Vähäsen jäi kaivelemhan, ku koko perhe läträs viinan kans… no son heän assiansa. Lähtivä jatkhan matkaa, heilon talo tuola sata kilometriä pohjoshen päin.

Salveijareilta saatiin vihdoin ja viimein paperit, tärkeimpänä niistä koulun tontin topografinen kartta, eli korkeuskäyrät näkyvissä. Siitä pääsee hyvään käsitykseen alueesta. Viikko sitten perjantaina yritimme arkkitehdin kanssa pitää palaveria, mutta yliopistolla ei ollutkaan sähköä, ja läppärin akku oli tyhjä. Viime maanataina aloitettiin jo aamulla, silloinkin piti mennä yliopiston kirjastolle, jossa kuulemma on yliopiston ainoa aggregaatti. Sen verran tuli puhetta, että kirjaston kirjoista ainakin kolmannes on häipynyt, lähtiessä kyllä tarkastetaan laukut, mutta povitaskuissa ja housun liitingissä kulkee huomaamatta parikin kirjaa. Pikkuisen isompi kuin Kajjaanin kirjasto.

Parin tunnin aherrus tuotti tuloksen: kaksi eri karttaa piti saada Autocad-ohjelmaan päällekkäin ja samaan mittakaavaan, eikä se ollut helppo homma.
Seuraavaksi lähdettiin minibussilla Blantyreen, tulostamaan karttoja A3-koossa paperille. Se onnistui mainiosti, Xeroxilla on kopiopalvelu ja myymälä.

Sovimme, että ensi maanantaina käymme päivämutkin Muonan kylällä. Saamme sijoitettua rakennukset suunnilleen oikeille paikoille karttaan, saamme merkattua isot puut, joita ei haluta yhtäkään kaataa. Vien samalla toisen polkupyrän, jonka olen hankkinut, sekä kymmenen hedelmäpuun tainta, papaijaa ja mangoa. Ne on tarkoitus istuttaa heti, kun tiedetään, missä ne saavat kasvaa, eli eivät joudu maansiirtotöiden uhreiksi. Maclean hoitaa niiden istutuksen ja kyläläiset kastelun ja vartioinnin: täällä tuollaiset taimet lähtee hyvin nätisti muualle, jos ei niistä huolehdita. Papaija muuten voi antaa ensimmäisen sadon jo kymmenen kuukauden kuluttua.

Löysin Blantyresta pakettiauton matkaa varten, takakontissa kulkee pyörä ja taimet, paluumatkalla iso matkalaukku, jonka jätin viime reissulla.

Kävimme arkkitehtimme Gracen kanssa myös sementtitehtaalla, tarkoitus oli päästä tutustumaan tiilentekolaitteisiin. Olimme kuulleet, että sieltä voisi niitä löytyä. Ensin tuntui, että meidät käännytetään takaisin, osaston johtaja oli käymässä Lilongwessa, mutta kun Grace paljasti olevansa Polytekniseltä, muuttui kohtelu, olikin kyseessä iso asiakas.

Siellä oli muurattu koeseinä ulos SSB-tiilistä jo useita vuosia sitten. Kyseessä on tiili, jossa perusraaka-aineena on savi tai muta, johon on lisätty vähän sementtiä ja hiekkaa. Seinä oli vielä hyvässä kunnossa. Noiden tiilien tekoon tarkoitetun manuaalisen puristimen pääsimme näkemään. Yksinkettainen laite, johon nakataan massa sisään ja pitkällä kammella puristetaan siitä mehut ja ilmat pois. Olin tutustunut tuon laitteen käyttöön jo Gracen valvomalla koulutyömaalla.

Sementtitehdas vuokraa tuota laitetta, oikeastaan lainaa sitä. Ja tiilien laadusta huolehditaan: tehtaalle täytyy tuoda savesta näyte, tutkimus on ilmainen, tehtaalla selvitetään oikea sekoitussuhde savelle ja oikeanlaatuiselle sementille ja lopuksi puristimen käyttö opetetaan kädestä pitäen. Koko homma sen vuoksi, että jotkut tiilet ovat rapautuneet muutamassa viikossa, kun ne on tehty väärin, tai vääristä aineista. Hienoa laadunvalvontaa. Puristimia myös tehdään Blantyressa, ei tarvi Kiinasta tilata. Noille tiilille voi povata hyvää tulevaisuutta, valtio nimittäin aikoo lopettaa kylissä tapahtuvan tiilenpolton, koska se tuhoaa loputkin tämän maan puuvarat.


Paluulentoni varauksesta tuli melkoinen sirkus. Alunperin minun piti tulla reittiä Lilongve-Addis Ababa-Tukholma-Helsinki. Jo pari kuukautta sitten sain tiedon muutoksesta: Addis Ababa-Delhi-Helsinki. Viime viikon keskiviikkona tuli uusi muutos: Lilongwe-Blantyre-Addis Ababa-Delhi-Helsinki. Onneksi luin tuon muutoksen kunnolla: Delhissä koneiden vaihtoon aikaa 10 minuuttia. Kysyin Finnairilta: ei tule onnistumaan, yhteys Travellinkiin, ohjattiin Etiophian Aarlinesin toimistoon, siellä sanottiin, että ehei, Travellinkin pitää muutos hoitaa, yhteys taas Travellinkiin, päivän odotus, tuli viesti, että EAL tarjoaa vain rahoja takaisin väliltä Lilongwe-Delhi….siis ainoa maasta ulos lentävä yhtiö tarjoaa vain rahoja takaisin....viime maanantaina uudelleen EALn toimistoon, näytin tulosteen ensimmäisestä muutoksesta, väittivät että se on Trawellinkin tekemä, puhelin kuumana jonnekin, selvisi että syynä ensimmäiseen muutokseen onkin ollut lennon peruutus välillä Addis Ababa-Tukholma, toinen muutos oli jonkun huolimattomuutta, ei ollut tarkistanut koneen vaihtoa, joustin omasta aikataulustani, muutetaan lentoni seuraavalle päivälle, alkuperäiselle reitille, juuri kun virkailija on painamassa enteriä vahvistaakseen uudet lennot, sammuu toimistosta sähköt, virkailija lupasi soittaa…kaksi päivää kulunut, check my trip näyttää jo lennot Blantyre-Addis Ababa ja Tukholma-Helsinki, mutta joudun vissiin juoksemaan ja uimaan välin Addis Ababa-Tukholma….tiistaina taas toimistolle, jos tuo matka ei ilmesty.

-----------

Otin yhteyttä Trawellinkiin, tuli varmistusviesti, jossa nyt näkyy koko matka. Viikon päästä tietenkin tulee viesti, että Westmannayerjökulilla on purkautunut tulivuori…. Tai Hekla 

Best Regards
Terveisin

Martti

Upea, kauaskantoinen kyläläisten kokous

22.10. 

Herääminen vähän ennen viittä, yö oli  tukala, vaikka tuuletin pitikin ilmaa liikkeessä. Talot lämpiävät päivällä niin kuumiksi, että yksi yö ei riitä viilentämään. Taloissa on vain aaltopeltinen  vesikatto, jonka kuumuutta päivän paahteessa voi vain arvailla, sisällä lämpö nousee nopeasti auringon myötä. Ei ole välikattoa, joka vähän viilentäs. Toisissa taloissa on ruokokatto, se ei ehkä ole niin kuuma kuin peltinen. 

Nuoriso oli eilen kokoontunut kylätalolle, musiikki pauhasi ja väki tanssi. Muutama turistikin oli paikalla,  saksalaisia, olivat vieraina jossakin turistipaikassa. 


Tänään on palaveri koulun tontilla. Siitä piti tulla vain keskustelua parin perheen kanssa, mutta kuulin, että kylänvanhin on kutsunut kaikki kynnelle kykenevät…saapa nähdä millainen kokouksesta tulee. 

********* 
Tulipa siitä melkoinen kokous. 

Kyläläisiä oli paikalla noin kolmekymmentä aikuista, parikymmentä lasta. Sain tietää että kylässä asuu noin 88 ihmistä. Kokous aloitettiin nuoren miehen johtamalla rukouksella. 

Kokous oli todella myönteinen. En tietenkään ymmärtänyt suurinta osaa puheista, mutta Maclean käänsi pääkohdat. Hän itse teki ensimmäisenä selkoa siitä, mitä on tarkoitus rakentaa ja miten, mistä rahoitus tulee ja miten sitä kerätään. Seuraavana kyselin, josko kylästä löytyy tarvittavia ammattimiehiä, ja kyllä heitä löytyy. Otin esille ehdotuksen, että ammattimiehet jakautuisivat ryhmiin ja  kokoaisivat sitten lisää porukkaa, eli muodostaisivat työryhmiä, jotka vuorottelisivat töissä. Saisimme rahan jakautumaan tasaisemmin kyläläisten kesken, tämä jäi mietintämyssyyn. Sen verran ymmärsin kääntämättäkin, että hekään eivät halua rahojen menevän Blantyreen:) Tein myös selväksi, että jos jokaisessa ryhmässä ei ole vähintään yhtä naista, niin minä lähden Suomeen. Arvatkaapa millainen naurunremakka...tasa-arvokoulutusta.

Sovittiin, että palkoista puhutaan sitten, kun ryhmät on saatu kokoon. Raha herätti kovan keskustelun ja yllätyksen: maa-alueen luovuttaja melkein suuttuneena teki selväksi, että esimerkiksi hiekka siirretään sieltä jokiuomasta talkootyönä, samoin kivet, joita tarvitaan lattian alle. Hän taisi tehdä melko lailla selväksi sen, että jos koulun rakentamiseen tarvittavat varat tulevat lahjoituksena täysin tuntemattomilta, niin on ihan oikein, että kyläläisetkin tekevät omaa osuuttaan vapaaehtoisesti.  Puhe siirtyi siihen, kenen hyväksi koulua rakennetaan,  eli lasten, ei siksi, että aikuiset siitä hyötyisivät. 

Tuosta sitten kimposi se kiitollisuus, jonka välitin puhelimella Pirkolle ja hänen kauttaan SUURKIITOS KAIKILLE LAHJOITTAJILLE. 

Puhuttiin myös ruokailumahdollisuudesta, ehdotus sai hyvän vastaanoton. Se varmaan kannustaa ihmisiä ehkä kaikkein parhaiten, kun tietää, ettei tarvi tyhjin mahoin työtä tehdä.  Samoin tietoisuus siitä, että koululle tarvitaan keittäjiä, siivoojia jne. 

Paikallinen kunnan edustaja, kuvernööriksi tituleerattu, piti omaa puhettaan, siinäkin näyttivät lapset saavan pääosan, koulutuksen tärkeys. 

Kyläläiset perustavat toimikunnan, joka huolehtii vartijat paikalle, pitää huolen rakennusmateriaaleista, puheen kovuudesta päätellen voi vaikka nostaa varkaat hirteen... Siltä osin saadaan luultavasti olla melko rauhallisin mielin. 

Hieno kokous, ei tällä kertaa päättynytkään tanssiin, vaan lauluun ja kättelyjen ryöppyyn. Maclean selitti laulun sanoja: Jumala siunaa työtäsi... 

Alueen luovuttanut henkilö ei olekaan vielä kovin vanha, arvelisin noin viisikymppiseksi. Hänellä on kolme omaa lasta ja kaksi kuolleen veljensä lasta huollettavina. Eikä talossa kyllä ole hurraamista, kuvasin perheen ja talon, yritään kaupungissa siirtää kuvia jaettavaksi: täältä saa hädin tuskin tekstiviestin liikkeelle. 

Tällainen kokous. Kaikki odottavat, milloin päästään työhön. 

Aina ei mene niin kuin meinataan

19.10.

Puolen päivän maissa menimme käymään tontilla. Matkalla poimimme mukaan kylänvanhimpien vanhimman. Hän tervehtii aina ystävällisesti. Otin tontilta talteen koordinaatit nurkkapaaluista, tai betonimöykkyjähän ne ovat, numeroitu yhdestä neljään. Kävin myös ottamassa tiedon hyväksyttyjen soranäytteiden sijainnista. Lopuksi selitin vanhimmalle, ja parille paikalle ilmestyneelle miehelle, syitä siihen että tontilla ri mitään tapahdu. Emme voi tehdä mitään ennen kuin sopimukset eri osapuolien kanssa on allekirjoitettu. Asiat hyväksyttiin afrikkalaisen tyynesti.

Eihän se onnistunut skypetys, vaikka puhein näytti täyttä kenttää. Yhteys heitteli sen verran, että jouduimme tyytymään whatsupin puheluun. Sekin pätki, mutta paljon siirtyi tietoa ja tunnelmia pallon eri puolille. Olemme keskustelleet vierasmajan teosta, mutta aamupäivällä esitettiin toive, että siile henkilölle, joka luovutti koulualueen, rakennettais uusi talo. Hän ja hänen perheensä asuvat noin 16 neliön savimökissä. Välitin pyynnön Oulussa koolla oleville, keskustelun pohjaksi. Neljän huoneen, ja ulkopuolella olevan keittiön, talon saa täällä varmasti rakennettua 3000 eurolla, jos työkustannuksia ei laske.

20.10.

Viestien vaihtoa Pirkon kanssa, Macleanin palkasta, projektin etenemisestä, jonkinlaisen haastattelun tekemisestä, josko löytyis joku henkilö, joka selviytyi vuosi sitten tapahtuneesta katastrofista, jonkun lapsen kertomus, herättämään ihmisten mielenkiintoa. MacLean sanoi heitä löytyvän, eli kamera mukaan, kynä teräväksi.

Päätin lähteä täältä sunnuntaina, paikallisbussi lähtee kello 5 aamulla.

Tänä aamuna tuuli kävi lännen puolelta, puuskainen, välillä kovakin. Iltapäivällä se kääntyi etelän kautta tuonne vakiosuuntaansa, vesietelään.

Tuosta kymmenen metrin päästä kulkee tie jonnekin kukkuloille, väkeä liikkuu aamu puoliviidestä iltamyöhään, monen ikäistä kulkijaa. Koululaisten ensimmäinen vuoro menee vähän ennen viittä, ennen puoltapäivää on toisten vuoro. Tuossa kilometrin päässä on yli tuhannen oppilaan koulu. Kävin kävellen tuolla kylän keskustassa, matkaa kolmisen kilometriä suuntaansa.

Haastattelin mennessä kahta koulun miesopettajaa, molemmilla oli opetettavanaan kaksi eri luokkaa, molemmissa yli 80 oppilasta. Valittivat opettajien asuntojen puutetta ja opettajapulaa. Noista taitaa ensimmäinen johtaa toiseen... Kouluja on ennen kylää vielä kaksi muutakin, oppilaita paljon kaikissa.  Kylätalon iso sali on kyläläisten käytettävissä juhliin ja nuorison kokoontumispaikkana, kahviosta saa juomaa ja kompiaisia. Fatiman sairaalakin mahtuu tuohon matkan varrelle. 

Skypetyksen toivossa Muonaan asti

13.10.

Asiat nytkähtelevät eteenpäin, aika kuluu. Ensi viikon tiistaina viimeistään on mentävä Muonan kylään.


18.10.

Odottavan aika on pitkä, sanotaan. Kello on kahdeksan, parin tunnin päästä lähden kävelemään Limbeen, sinne tulee auto Muonan kylästä hakemaan minut ja kaksi polkupyörää. Tingitään vielä hinnoista ennen pyörien ostoa;) ja täytyyhän ne tarkistaa, ovatko kelvollisia.

Meno kylään on oikeastaan lähtöisin Suomesta. Yhdistyksellämme on huomenna kokous Oulussa, yritämme saada sinne Skype-yhteyden, tai ainakin WhatsUp-puhelun aikaiseksi.

*******
Ja heti meni pieleen;) Maclean soitti puoli yhdeksän aikaan Limbestä ”We are in Limbi now, where are you?” . Eipä muu auttanut kuin neuvoa heidät noutamaan minut majapaikasta. Eli asiat rupes heittään häränpyllyä heti aamusta.

Kun pääsimme Limbeen, pyöräkaupan edustalle, niin naapurikauppias kertoi lukossa olevasta kaupan  ovesta ” Maybe it is too hot for them today to open the shop”…. että mitä: kauppa kiinni kun on muka liian kuumaa. Jostakin kuului kommentti ” This is Africa”. Olen niile harvoille, jotka kehtaa sanoa, että on kuuma, sanonut, että vain lämmintä, ei kuumaa; kuumaa on vasta suomalaisessa saunassa...

Seuraavakin kauppa, joka kauppasi kiinalaisia pyöriä, oli kiinni…olikohan kyseessä kartelli? Kolmannesta kaupasta näkyi komeat mainoskyltit jo sadan metrin päähän, mutta sisältä löyty vain muutama käytetty pyöränrisa ja joku oli ehtinyt perustaa ompelimon liiketilan takaosaan.... eiku eteenpäin. Blantyressa ensimmäisen kaupan ainoan pyörän hinta kipusi toiselle sadalle tuhannelle…eteenpäin. Toisessa oli vain lastenpyöriä, mutta kolmannesta löysimme yhden hyvän pyörän, joka pääsi kyytiin. Keula kohti Muonaa, matkaan kului noin kolme tuntia. Thabvassa tuli perhe kysymään kyytiä sairaalaan, isäntä sairas, vaimo ja pikkulapsi saattajina, päästin kyytiin, eipä tullut mieleenkään  kyytiä evätä, koska tilaa oli. Jätimme heidät Fatiman sairaalan portille Muonassa.

Perillä tutut nuoret miehet, ruoka laitettiin tulemaan. Aterian jälkeen oli muutto edessä, siirryimme asumaan nuorten miesten kanssa viereistä taloa, joka oli sopivasti tyhjentynyt. Kylpy, iltatee, muutama yritys soittaa puhelua, ei onnistu, ollaan korvessa..

Huomenna testaamaan, onnistuuko skypetys. 

Odottelua...

9.10. 

Majataloon  tuli asukkaita Englannista, eläkkeellä oleva pariskunta, naisen sisar ja miehen äiti, joka on syntynyt Malawissa. Mies on aikoinaan asunut eri puolilla Malawia, etelässä ja pohjoisessa, ajautunut sitten Englantiin. Syvästi islamin uskossa kiinni, rukoukset viisi kertaa päivässä. Eilisillan kuuntelin miehen ja majatalon isännän keskustelua uskonnoista, lähtökohtana se, että Englannissa ihmiset sanovat Jeesuksen olevan Jumala, ja toisaalta se, että Intiassa on ihmisillä 95000 eri jumalaa, lehmät, puut, … Heitä pitäisi kuulemma opettaa, englantilaisen mielestä, eihän sellainen ihminen, joka palvoo puuta, voi päästä taivaaseen… eikä Jeesus ole Jumala ja Muhammed oli viimeinen profeetta. Majatalon isäntä, ortodoksi, yritti kääntää puhetta siihen, että miksi ihmisten pitää olla erimielisiä, sotia keskenään, vaikka kaikki loppujen lopuksi uskovat samaan Jumalaan. 

Kävin välillä syömässä päivällisen. Palattuani keskustelu pyöri edelleen samassa silmukassa, eikä siitä päästy ulos, englantilaisella aina samat kommentit…jotenkin säälittävää. Tuli mieleen koraanikouluista näkemäni filmit, yksitoikkoisen yksinkertaista yhden ylistystä. Viimeistään siinä vaiheessa asiat meni hieman satujen puolelle, kun hän alkoi selittää, että Neil Armstrong sanoi hänen tietojensa mukaan kuuhun laskeuduttuaan ”Kummallista, kuu näyttää siltä kuin se olisi joskus haljennut kahteen osaan ja taas palannut yhteen. Vielä kummallisempaa: tänne kuuluu maasta jatkuva islaminuskoisten rukousten pauhu”. Tuo halkeaminen on kuulemma Koraanin mukaan tapahtunut, kun Muhammed oli joutunut todistamaan jollekin maaliselle kuninkaalle  että hän on profeetta, jolla on suora yhteys Jumalaan. Hän oli rukoillut ja sen jälkeen sormilla vetämällä halkaissut kuun kahteen osaan. Hieno iltasatu. 

Aamuteelle olen saanut lisää seuraa. Muutama päivä sitten tuli esiin yksi, noin kymmenen senttiä pitkä lisko, selvästi uteliaana seurasi teenjuontia. Eilen sen seurassa oli toinen samankokoinen, tänä aamuna tuli ensimmäisenä esiin noin viisisenttinen, selvästi poikanen, paljon varovaisempi kuin isommat, parvekkeen kaiteen takaa pilkistää vain etujalan kynnet ja toinen silmä. Yksi kärpästä isompi surisija, ilmeisesti mettä etsimässä, pysähtyy paikoilleen ilmaan tuohon metrin päähän, siirtyy vähän, on pahus niin nopea liikkeissään, että en saa kameralla siepattua kuvaa, koska täytyy käyttää tarkkuuden käsisäätöä, automaatti ei löydä noin pientä otusta. No, kyllä se vielä onnistuu, kärsivällisyyttä… 




11.10. 

Yhteydet taas totaalisesti poikki, eli tukiasema on alueella, jossa ei ole sähköä. Sain kuitenkin eilen iloisen uutisen: aurinkovoimaa käyttäviä valaisimia saadaan vihdoinkin liikkeelle. Asian kiemurat: Pirkon Goloradossa asuvan tyttären mies tuntee Malawissa jonkun, joka voi niitä tänne toimittaa. Niissähän on se ongelma, että lentoyhtiöt eivät mielellään ota niitä kuljetettaviksi, koska niissä on melko isot litium-ioniakut. 

Olemme projektissa nyt törmänneet Afrikkalaiseen tapaan toimia. Kaikkea sekaisin; politiikkaa, liikesuhteita, omanvoitonpyyntiä, kilven kiillotustarpeita, kaikkea mahdollista joka valitettavasti hidastaa toimintaa. Tontille ei voi mennä töihin ennen kuin sopimukset paikallisten kyläpäälliköiden, kuntatason ja valtionhallinnon kesken on pantu paperille.  

Tuo näkyy myös päiväkirjan tyhjinä sivuina. Ei minun kannata mennä kylään, olemaan tyhjän panttina, selittämässä miksi mitään ei voida tehdä.

Elämä on mahdollista ilman televisiota, tutustumisvierailu koulutyömaalla...

5.10. 

Aurinko nousi kello 5:25, ulkona lämpöä +10, luvataankin vain parikymmentä keskipäivällä, ohut villapaita ei ole yhtään liikaa, tuuli on tyyntynyt roimasti. Puut ovat menettäneet oksiaan, katkenneina ja murtuneina. 

Tiedossa patikkaretki kaupunkiin, juttutuokio Georgen kanssa. Puhelimet eilen mykkinä, linkit alhaalla, nyt näyttävät jotenkuten pelaavan, liekö puita kaatunut sähkölinjoille. 

Lähes täydellinen vieroituskuuri televisiosta viimeisen kuukauden aikana. Kuva tulee satelliitin kautta, mutta ääni tuodaan varmaan kirjekyyhkyillä, perille tulee joskus jopa kokonainen lause, yleensä vain joka kolmas – viides sana, nekin rätinän repiminä. Pari kertaa viikossa on uutisia tullut seurattua. 
Netistä on tullut entistä tärkeämpi, siinä vain on samat ongelmat kuin puhelinliikenteessä, koska kaikki kulkee gsm- linkkien kautta. Kun linkit ovat kunnossa, Whatsup-puhelu kulkee yllättävän hyvin. 

Yhdessä asiassa Suomi on täältä katsoen takapajula, oikeastaan yllättävässä. Maaseudulla kun ei ole pankeilla konttoreita, niin täällä maksetaan puhelimella! Siihen ladataan piheaikaa ja siirretään puhelinliittymän avulla myyjän puhelimen saldoksi. Myyjä näkee asiakkaan puhelimeen tulevasta tekstiviestistä, että raha siirtyi ja omastaan, että se tuli perille. Siirto tapahtuu koodin avulla, näppäillään esimerkiksi *139*vastaanottajanpuhelinnumero# -ok, ja sinne meni. Puhelinyhtiö tietenkin ottaa tuosta siirrosta jotain, mutta periaatteella ”pienistä puroista syntyy suuri virta”. Otan tuon palvelun itsekin käyttöön, onhan se suunnattomasti turvallisempaa kuin kannella tuhatlappusia selkärepussa, täällä kun esimerkiksi satasella saa kolme porkkanaa… 

8.10. 

”Long time u see”… Vierailimme eilen arkkitehtimme Gracen kanssa hänen valvonnassa olevalla koulunrakennustyömaalla. Yksityinen koulu, toimii tällä hetkellä vuokratiloissa, rakennuttaa nyt omia tiloja. Kymmenkunta luokkatilaa, koripallokenttä, monta koulun toimintaan liittyvää tilaa. Sielläkin on käytetty betonitiiliä. Grace tuumasi nähtyään tiiliä kuivumassa, että ei hyvä. Tiilet pitäisi hänen mielestään yhden yön kuivumisen jälkeen upottaa veteen seitsemäksi päiväksi, silloin tiilestä tulisi kestävä. Tuo täytyi pistää korvan taakse. 

Työmaalla oli paljon väkeä, miehiä ja naisia, lapsiakin, kokonaiset perheet samalla työmaalla. Työnjohtaja kertoi ammattimiesten, esimerkiksi muurarien, rapparien, putkimiesten, saavan korkeampaa palkkaa kuin ”hanttihommissa” olevien…tuosta asiasta tulee vielä Muonassa kovat keskustelut: miten saada työstä maksettavaa palkkaa jakautumaan tasaisemmin koko kylälle, ettei raha menisi yksille ja samoille. 
Koululla tulee käyttöön vesivessat, noiden tuotokset menevät noin parinkymmenen kuution vetoiseen septitankkiin, vesi siirtyy seuraavaan tankkiin, viimeisenä lenkkinä on monen kuution kivipesä, josta nesteet suodatetaan maaperän kautta. Gracen kanssa juteltiin suomalaisten maatilojen rantojensuojelusta, jossa järvikaisla toimii viimeisenä suodattimena. Grace kertoi bambulla olevan samoja ominaisuuksia, eli sitä kasvamaan suodinalueelle. 

Koulun ympärillä on useita, jopa kymmeniä keskeneräisiä taloja. Todella suuria taloja, useita satoja neliöitä. Taloja, joissa rahat ovat riittäneet vain perustukseen, isoon perustukseen, toisissa päästy metrin – kahden korkeudelle, osasta puuttuu katto, joistakin ikkunat, ovet, sisustus. 

”Mikä näihin ihmisiin on mennyt? Ei noita tiloja tarvita suuren perheen takia, useimmissa korkeintaan kolme lasta, ei suurperheitä. Mihin ihmeeseen ihmiset tarvitsevat tuollaisia hotelleja?” , Grace kommentoi. Kävimme yhtä keskeneräistä katsomassa: pieniä kopperoita, metrin levyinen terassi, doorilaisin pylväin… kartta ja kompassi täytyy olla vakiovarusteena. Yksi asia oli ratkaistu kätevästi: taloa vartioi köyhä perhe, jolle isäntä oli antanut luvan asua yhtä huonetta, vuokran maksuksi talo oli turvassa varkailta. 

Eilen saimme, vaihteeksi, hyviä uutisia: kuudesta laboratorioon viedystä soranäytteestä kaksi oli kelvollista betonitiilien tekoon. Nyt vain siirtämään hiekka turvaan sadekaudella tulvivasta joesta. Sen jälkeen työt käyntiin, tekemään tiiliä, ensimmäiset menevät varmasti kokeiluun, parhaista tulee vierasmajan tiiliä. 

Martti